Kategoriat
Intia matkailu

Intianmatkailua yli kolmekymppisille, 2007

Taustaa: Tälle matkalle lähtivät avovaimoni ja allekirjoittanut Finnairin tarjouskampanjan ja Stokkan Hullujen Päivien masinoimana ku halvalla sai. Olemme kummatkin matkustelleet tahoillamme pitkin poikin palloa mitä erilaisimmilla vehkeillä vuosien varrella ja itse olen käynyt Malesiassa v.2000, joka ainoana perhekuntamme kaukoidän kokemuksena mainittakoon. Muuten koko Intia oli aika hämärän peitossa muutamien Lonely Planetin artikkeleiden ja matkafoorumeiden lukemista lukuun ottamatta.
Seuraavan kertominen saattaa olla hieman hankalampi paketti ilman sortumista kertakaikkiseen pälpätykseen ja pulinaan maan käsittämättömistä mittasuhteista johtuen, mutta aion koettaa joka tapauksessa antaa ensikertalaisen kuvan mahdollisimman tarkasti. Tarina on aika pitkänlainen, joten pistä lapset nukkumaan, ota kuppi konjakkia ja lähde mukaan. Kuvia reissusta tulee pikku hiljaa lisää aina vaan osoitteeseen:http://www.flickr.com/photos/wene/
Joitain siellä jo onkin suunnilleen kronologisessa järjestyksessä.

Day 1, 10.1.2007, Delhi
Ensinnäkin: Finski lensi hyvällä perusmeiningillä kuudessa tunnissa Delhiin ja eipä nyt siitä sen kummempaa. Meininki hyvä. Kasvissafka koneessa myös hyvä. Delhin kentällä tosin gatelle pääseminen oli vähän odotuksen takana ja parinkymmenen minuutin jälkeen pääsimme viimein jännittyneenä koneesta ”putkeen”. (Tämä ei luonnollisestikaan ollut järjestävän yhtiön vika).
Paarustimme sisätiloihin ja kamat löytyivät hihnalta loogisesti ”Ethiopian Airlines”in kyltin alta pikku odottelun jälkeen. Matka kohti tuntematonta saattoi alkaa.

Kertoilin aikaisemmassa artikkelissa että ennakkotiedot Delhistä ja varsinkin siirtymisestä kentältä hotelliin olivat hieman huolestuttavaa sorttia taksikuskien kusettaessa varsinkin ensi kertaa maahan saapuvia hyvinkin nopeasti… Homman nimi on se, että vaikka hotelli olisikin varattuna kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, saattaa päättäväinen suhari viedä matkamiehen/naisen ihan mihin tahansa kaverinsa kohteeseen väittämällä k.o. varaamasi hotellin olevan remontissa/palanut/mitäikinä.. ja saaden komission aina kustakin tuodusta asiakkaasta hotellilta. Moista toimintaa välttääkseni olin buukannut netistä auton kuljettajineen hakemaan pariskuntamme kentältä ja heittämään tomumajamme (myös netistä) buukatulle hotellille, joten niiltä osin homman piti olla jees. Painelimme maahantulorutiinien jälkeen kujalle, jossa odotti ehkä miljoonakuussataatuhatta ukkoa huudellen kaikenmaailman myyntitarjouksia, ja silmä kovana koetimme löytää nimelläni varustetun nimikyltin.
Miellyttävä nuorimies löytyikin melko helposti ja tämä mukava ukko saatteli meidät ihmismeren läpi sen kummemmitta vaikeuksitta ulkosalle. Hengailimme ulkosalla valppaina kuin ajokoirat taskuvarkaiden, ryöstöyrityksien ja maailmanlopun pelossa, jutellen äijän kanssa niitänäitä odotellen samalla auton saapumista parkkipaikalta parin kilometrin päästä.
Mentaalisesta valmistautumisesta huolimatta pari ennakkoon varoiteltua asiaa pääsi kyllä tässäkin kohtaa jo tapahtumaan, mutta olimme onneksemme sattuneet luotettavan toimijan asiakkaiksi.
Juttu on nimittäin niin, että ihan ensimmäisessä lauseessa ei kuulemma kannata sanoa olevansa ekaa kertaa Intiassa, koska paikalliset opportunistit koneesta astuvan valkonaaman nähdessään saattavat saada hyvinkin mielenkiintoisia liike-ajatuksia kaaliinsa, ja toiseksi autoon, jossa on kuljettajan lisäksi joku muu, ei kannata hypätä ihan turvallisuussyistä. Astuimme siis autoon, johon kuskin lisäksi myös vastaanottomiehemme sulloutui. Jännittävää.

Hotelli, johon olimme varauksen tehneet, ei ollut yhdenkään matkamiehen netissä arvostelema, ja olimme silti luottaneet satumaiseen tuuriimme. Olin siis luvalla sanoen hieman jännittynyt lähtökohtaisesti kaiken toimimisesta istuessani 50-luvun designiä edustavan ambassador-taksin takapenkillä keskellä yötä täysin tuntemattomassa kulttuurissa.
Matka Paharganjn alueelle sujui noin puolessa tunnissa liikenteen olleessa intialaisittain aika mietoa. Pieneneviä katuja ihmetellen seurailimme ikkunan läpi vaihtuvia maisemia. Aikamoisilla syrjäkujilla (alueen pääkatu, kävi myöhemmin päivänvalossa ilmi) pysähdyimme parikin kertaa kysymään hotelli Asihianan sijaintia ja loppujen lopuksi hotelli löytyi.
Ja sitten tuli tenkkapoo.
Vaikka http://www.instantworldbooking.com olikin suurin sanoin lupaillut homman helppoutta, ei varaustamme löytynyt unisen henkilökunnan kirjoista mistään. Kaivelin onneksi ennakkoon printtaamani varauskopion esiin ja noin neljän ihmisen plus kuskimme ihmettely alkoi. (Kuljetushintaan sisältyi buukkaaminen hotelliin sisään 40e. Paikallisittain kallis, mutta erittäin suositeltava. http://www.viator.com).

Lopulta päänpyörittelyiden säestämänä (intialainen tapa, jossa kaalia pyöritetään vähän niin kuin ”ei” täälläpäin ja tarkoittaa siinä kulttuurissa ”juu”, ”ehkä”, ”ei”, ”emmätajuu” tms…) kävi ilmi että hotelli on täynnä. Ihanaa, kerta kaikkiaan, kellon ollessa noin 01:15.
Noh, näppärinä liikemiehinä hotellikyypparit järjestivät kuitenkin toisen hotellin pienen matkan päästä (samaa ketjua yllätys, yllätys…) ja pyysivät meitä kapuamaan autorikshawin kyytiin.
Nyt meni oikeasti aika jännäksi. Mopotaksin perässä keskellä pimeintä Intiaa vartin verran palellen jonnekin päin jotakin aluetta mukana mm rahat, kamera jne muutama muu paikallisen vuosipalkan verran arvokas tavara, noin kaksi senttiä takapenkiltä nähden yhden riksakuskin ja yhden hotellivirkailijan kera..
Le Heritage löytyi (Karol Baghin alueella) viimein jostakin ja pääsimme lopulta jonnekin, jossa oli sentään katto. Aikamoinen mörskä funkista nimestä huolimatta, eikä muuten sitten mitään tekemistä vastaavan nimisten maharadza-palatsien kanssa muualla Intiassa.

Day 2, 11.1.2007, Paharganj, Delhi
Heräilimme adrenaliinitrippeihin (hermo vähän silleen jännäpinnassa) noin kolmen tunnin yöunien jälkeen. Chai-kauppiaiden huudot ja liikenteen meteli kadulla ei myöskään palvellut nukkumista enää. Huoneessa oli ollut satumaisen kylmä koko yön kylmästä rintamasta johtuen ja hotellihenkilökunnan sinänsä ystävyydellä toimittama lämppäri oli toiminut noin tunnin, kunnes räkäliitoksella tehty ja seinäkoskettimessaan räpsyvä sähkökosketin oli viimein irronnut meitä onneksi polttamatta. Nukkumishommaa ei myöskään auttanut naapurihuoneessa töitä paiskiva remonttimies, joka painoi pitkää päivää (yötä) kaverinsa kanssa aika kovaäänisesti aina välillä jutellen. Työaikalait kunniaan, stana!
Tapasimme myöhemmin retkemme loppuvaiheessa oikein miellyttävän saksalaispariskunnan jolta tiedustelimme kuinka nopeasti heidän ensimmäinen Intia-shokkinsa oli tullut kun oma oli pahimmillaan noin seitsemän päivän kohdalla. ”2 minuuttia huoneeseen saapumisen jälkeen, kun en voinut koskea edes seiniin puhumattakaan sängyllä istumisesta” totesi Sabine, joten taisimme näin jälkikäteen miettien sittenkin pärjätä ihan kohtuullisen hyvin tässä kohdassa…

Koska kello oli aika aamu ja vähän, uuteen hotelliin kirjoittautuminen ei vielä onnistunut. Päätimme kamat kasattuamme painella ns. helvettiin koko murjusta pikipäin ja aamiaiselle vähän keskeisemmälle paikalle kulkematta paikallisten ravintolapalveluiden kautta ja siitä sitten edelleen Connaught Placelle (keskusta). Myös valtion turistitoimisto (ainoat viralliset lukuisten ei-niin luotettavan oloisten ohella..) oli tarkoitus löytää aktiivisina matkalaisina. Horjuimme kamat pakattuamme alakertaan selvittelemään laskupuolta yöllisistä seikkailuistamme.

Noh, alkuun tiskin takana seisonut tyyppi meinasi laskuttaa koko yön hinnan, mutta avovaimoni tarmokkuuden ja instantworldbookingin varauskopiolapun ansiosta jouduimme loppujen lopuksi maksamaan vain noin 600 R. Kaikkineen koko yö varauksineen tuli maksamaan 1500R eli noin 27,80€, joka oli kyllä siitä murjusta aika tavalla paikallisiin hintoihin verraten. Arvatkaa vaan käytänkö tuon firman nettivarauksia toiste. (Edit: juuri tänään sain pahoittelukirjeen buukkausfirmasta reklamoituani asiasta. Palauttavat varausmaksun! Edes jotakin.)

Nappasimme autorikshawin ja painelimme keskustaan. Kuski ei tietenkään laittanut mittaria päälle, ja huomautin aiheesta, jolloin äijä totesi et ”50R?”. Ja mä että okke. Päädyimme erään turistitoimiston pihalle CP:llä viimein ja helpottuneena edes jonkin keskeisin paikan löytymisestä tippasin kuskimme aika avokätisesti yhteensä huntilla. (1,85€). Aika rikas jätkä. (k.o. toimisto oli ehkä valtion hallinnoima…kylteistä kun ei aina ihan ota selvää sielläpäin ja mitään yhteistä logoa virallisille ei ole…)

Hiihdimme sisälle hankkiaksemme Delhin tarkan kartan, (jota en ihan helposti löytänyt kotimaasta oikein mistään) ja tässä vaiheessa saimme ensikosketuksen siitä, että asiat tässä maassa sitten_oikeasti_kestävät_aika tavalla. Ihan miellyttävä kundi kutsui toimistoonsa istuskelemaan (tavallista, kuten myöhemmin opimme) ja tarjosi chaita, kahvia etc. ja aloitti myyntipuheet. Vaikka matkasuunnitelma olikin jo aika lailla kummankin päässä (junalla Delhi-Agra-Jaipur-Delhi), kerroimme piruuttamme matkamme ajan, halutut nähtävyydet
jne. ihan tsekkausmielessä vaihtoehtoja punnitaksemme. Aikamoisen paketin kaveri loihti varsin nopeasti, joka piti sisällään jo aiemmin kelattujen lisäksi yhden kohteen lisää ja lisäksi junat, hotellit, laivaristeilyn, pick-upit asemilta etc. Täyden paketin siis. Hinta 340€/naama (noin 36.719R), joka kuitenkin kuulosti heti vähän kalliin puoleiselta budjettiimme. (Reitti:Jaipur-Ranthambore-Agra-Varanasi-Delhi..osa yöjunilla, osa hotelleissa).

Hengästyneinä kuulemastamme päätimme vetäytyä viimein aamiaisen kimppuun. Rinkkojen raahaaminen pitkin Delhiä koko päivän ajan ei myöskään oikein ollut mukavan tuntuinen ajatus, joten päätimme ottaa tauon paikalla ja pysähtyä tuumailemaan kaikkia asioita hetkeksi. Lähteminen ei sitten ollutkaan ihan noin vain, vaan kaveri kunnon myyntimiehen tavoin koitti kaikin keinoin meitä ”klousaamaan diilin” siinä ja heti, vaikka teimme aika monta kertaa tehdä selväksi että menisimme ensin miettimään hetkeksi. Lopulta ukko taipui ja johdatti meidät läheiseen eurooppalaishenkiseen kahvilaan liittymättä onneksi itse seuraan.

Huhhuh. Tässä kohdassa aikaa oli mennyt noin 30-45 min. Eikä ilmaista karttaa ollut käsissä edelleenkään.

Kahvia vedellessämme muutama kauppias (tai matkatoimiston agentteja, mistä sitä tietää…) alkoi rupattelemaan paikalliseen tapaan naapuripöydästä. Armaani tutkiessa mahdollisuuksiamme kartasta ja Planetista, porisin puheripulisempana äijien kanssa hetken. Kummatkin olivat alkukohteliaisuuksien jälkeen sitä mieltä että käytettävissä olevan ajan puitteissa kaikkein järkevin tapa matkustaa olisi edellisen matkatoimiston osamatkalle ehdottama auto ja kuski, jos halusi välttää suurimman ahdistuksen syntymisen intialaisilla asemilla ja hotelleissa kuitenkin nähden maata mahdollisimman paljon. Ja että Delhi kannattaisi jättää aika pieneen rooliin kerta kaikkiaan. Tässä kohdassa aloin olemaan samaa mieltä ensimmäisen kerran matkustusmuodon suhteen näin jälkikäteen ajatellen.

Noh, ukot palasivat kauppoihinsa ja jäimme pohtimaan tulevaisuuttamme. Maksoimme laskumme ja teimme lähtöä löytääksemme toisen valtion turistitoimiston hieman sivummalta CP:llä ja satuimme kysymään neuvoa kahvilan henkilökunnalta. Naapuripöydästä pompsahti nepalilainen nuorimies, joka nopein liikkein alkoi johdattaa meitä taas kerran yhtä turistitoimistoa kohti valitellen samalla kiirettään ja myöhästyvänsä…
Kaveri oli kohtelias ja ystävällinen ja vei meidät taas erään toimiston eteen, josta häipyi sitten kiireen vilkkaa tyttöystäväänsä tapaamaan. Tämäkään vaihtoehto ei ollut etsimämme, mutta ajattelimme kartan toivossa poiketa kuitenkin ovesta sisälle. Ja eikun taas konttoriin istumaan ja chaita/kahvia eteen.

United India Tours&Travels ja Mr. Ashok Kumar oli kauppamiesten aatelia edellisen myyntitykin tavoin ja useampi kotimainen yritys saisi ottaa hieman oppia tältä mieheltä kuinka asiakas puhutaan ystävällisen varmasti täydellisesti ympäri. Taas kerran samat aika- ja reittisuunnitelmat jne. ja sitten hitaasti, alligaattorin jatkuvasti kiristyvän purentaotteen tehokkuudella hän puhui pariskuntamme pyörryksiin auto/kuski-ajatuksen miellyttävyydestä suhteessa käytettävään aikaamme tarjoten sekä kelpo hintaa (26.600R kahdelta eli n 492€) että muitakin erittäin lupaavia lisäpalveluita kyyditsemisestä safareihin.
Vielä kun paketti sisälsi auton ja kuskin lisäksi verot, dieselit, pysäköinnit, vakuutukset, hotellit bed & breakfastilla, paritkin sightseeingit sekä vikana yön majoituksen, (oleilun guesthousissa lennon lähtöön asti) sekä kyydin kentälle (lento takaisin lähti 02:00, joten kamojen kanssa olisi joutunut muuten luuhaamaan paluupäivänä kaupungin pimenevässä illassa..) aloimme olemaan aika valmista tavaraa.
Toki mietiskelimme aihetta, teimme muutamat valelähdöt koko paikasta ja hieroimme diiliä parisen tuntia miettien samalla voiko kaveriin luottaa, mutta lopulta virallisen näköiset asiakirjat seinillä (oli ihan muste-leimat, juu), näkemämme suositukset (joo, joo.. niitä nyt voi kuka tahansa kirjoittaa) ja suurimpana naapurikopissa paluulentoaan odottelevan espanjalaismiehen suositukset firmasta (sain kysyttyä kahden kesken) päätimme kuin päätimmekin päätyä palvelutarjoajan tarjoukseen. Lupasimme maksaa 3/4 eteen ja loput palattuamme.
Paperisodan jälkeen saimme toimiston puolesta kyydin hotelli Ajantaan (36 Arakashan Rd. Ram Nagar, New Delhi), joka on käsitykseni mukaan aika monen turistin ensimmäinen valinta Delhiin saapuessaan. Ensi kerralla ehkä meidänkin. Ihan kiva, joskin aika meluisa ja hintansa väärti maksaen noin 25$/yö. Turistiorjentoitunutta perushommaa.

(Lonely Planet – page no 193
’Hotel ajanta gets generally good reviews, though some rooms are better than others.All rooms have bath with hot water, and deluxe rooms have TV and Phones. There is a restaurant,email and travel agency’

Rough Guide Book- Page No. 105
’Ajanta 36 Arakashan Road. Clean, well run hotel close to the Railway Station – One of the best in this area. Spacious en-suite rooms, some with broad balconies affording good views. Foreign exchange , Internet Cafe, reliable travel agency and good restaurant .’ )

Lötköttelimme tunnin verran punkillamme ja sitten auto haki meidät parin tunnin turistikierrokselle. Aika herraskaista.
Kuskimme ehdotti ensin käyntiä dlssblsstemppelissä (kaverin englannista ei tottumaton kielikorvani ihan aina saanut selvää), joka osoittautui paikalliseksi matkamuistomyymäläksi ja jonka jälkeen teimme aika selkeäsanaisen pyynnön päästä seuraavaa kohdetta kohden hyvinkin nopeasti. Myös kuskit saavat näköjään komissionsa viemällä turisteja matkan varrella tiettyihin liikkeisiin, ja sama ajattelumalli tuli vastaamme vielä useita kertoja matkan aikana.

Red Fort on eräs Delhin lukuisista nähtävyyksistä, johon suuntasimme. Linnoitus oli ensimmäinen useista pömpeleistä joihin matkallamme törmäsimme ja ilta-auringossa ihan kivan näköinen paikka punaisen eri sävyjen korostuessa oikein mukavalla tavalla. Emme päässeet autolla kovinkaan lähelle ja loppumatka sujui rikshalla noin kuusikymppisen ukon polkemana. Miesparka. Kaks valkoista valasta kyydissä.
Äijä jätti meidät Fortin portille ja paarustimme tekoviiksikauppiaat ohittaen sisälle etupihalle johon kauppiailla ei ollut asiaa. Nautiskelimme Intian illasta ensimmäistä kertaa vähän vapautuneimmissa tunnelmissa ja näppäilin kuvia minkä ehdin painuvassa valossa. Hetken pihamaata aistittuamme päätimme käväistä myös linnoituksessa sisällä, joka maksoi huikeat 50R/naamataulu /n2€ yht.) sisältäen hindinkielisen valoshow’n.
Paitsi että emme meinanneet lippujen hankkimisen jälkeen päästä yhtään mihinkään, kun siellä oli juuri se paikallisille EIKÄ länkkäreille suunnattu hindinkielinen sou ja että se ei nyt vaan käy ja kello on lähes sulkemisaika jne., totesi rakennusta vahtiva sotilas. Koetimme änkyttää haluavamme vain pari valokuvaa viidessä minuutissa, mutta ukko pysyi tiukkana. Miedosti pettyneinä jäimme hengailemaan kuitenkin linnoituksen edustalle valokuvaustarkoituksissa ja kuinka ollakaan, hetken päästä vähän isompinatsainen sotilas tuli ilmoittamaan että voisimmekin mennä sisälle.

Hiihtelimme kahden hiekkasäkkibunkkerin läpi turvatarkastukseen ja sieltä läpivalaisun läpi päästäksemme tuijottamaan… konekiväärin piippuun. Nämä poijat ne ottavat turva-asiat aika tosissaan. Suoraan edessä, täsmälleen ainoaa sisäänkäyntiporttia vastapäätä oli nimittäin strategisesti ihan täydellisesti sijoitettu bunkkeri ja siellä hiekkasäkkien keskellä olevalla soltulla ei tosiaan näyttänyt olevan räkäpäitä panosvyössään. Aika epätodellinen näky meikäläisittäin. Myöhemmin opimme armeijan pitäneen paikkaa tukikohtanaan aina viime päiviin saakka, ja paikan olevan muutenkin aika militanttia historiaa täynnä, joten innostumisen aseisiin ymmärtää sillä suunnalla.
Noh, pärtsäilimme alueella vielä puolisen tuntia jättäen valoshow’n väliin tällä kertaa ja päätimme sitten lähteä paluumatkalle.
Fillari-riksakuski oli uskollisesti odottanut paluutamme ja löysi meidät kuin ihmeen kaupalla noin kuuden miljoonan ihmisen keskeltä polkien meidät sitten luotettavin jaloin takaisin autollemme. Tippasimme ukon parhaamme mukaan. Kovassa on elannon hankkiminen täälläpäin.

Päivä oli ollut pitkä ja tapahtumarikas, joten päätimme vetäytyä tässä vaiheessa pikku hiljaa hotellin liepeille ja todeta kaupunkikuskille so-long. Käväisimme vielä matkan varrella kirjakaupassa kadun varressa tekemässä ensimmäiset kirjahankinnat ja tapasimme pikaisesti seuraavasta päivästä alkaen mukanamme matkustavan Rajin autoineen. Mukava, hiljaisenoloinen mies.

Hotellille päästyämme päätimme nälkäisinä lähteä vielä etsimään Lonely Planetin suositteleman ”Om”-ravintolan main basaarilta parin korttelin päässä, mutta valitettavasti mesta olikin remontissa. Hengailimme vielä hetken katukuvassa, ja ostimme muutamat iltakaljat kipsalta (kingfeesher, ei kingfisher vaikkakin etiketti olikin ihan samannäköinen…alkoholia…0%!) kunnes palasimme majapaikkaan ja tyydyimme loppujen lopuksi hotellin ravintolaan. Ihan kivaa, joskaan ei mitenkään päräyttävää ruokaa.

Day 3, 12.1.2007, Delhi
Aamusta olimme sitten tikkana pystyssä. Raj oli autoineen täsmällisesti paikalla ja heitti meidät matkatoimistolle. Mr. Kumarkin suvaitsi saapua viimein puolen tunnin odottelun jälkeen ja pääsimme lopulta tekemään loput paperit, maksamaan ennakon ja sitten matkaan kohti Jaipuria.

Noin näillä huitteilla Intian liikenne näytti todelliset kasvonsa ensimmäistä kertaa. Ihan älyttömän kaistalle tunkemisen lisäksi moottoritiellä saattaa kohdata mm seuraavia asioita: rekka, ihmislauma, vuohilauma, ihmislauma, kamelikärryt, ihmislauma, mopo, ihmislauma, riksa… Kaistojen käyttäminen on hyvinkin luovaa ja ”safe line driving” on paikallisessa lehdistössä paljonkin puhuttu asia, joskin käytännössä täysin toimimatonta. Kysyimme Rajilta kuinka ihmeessä hän säilyttää mielenmalttinsa moisessa kaaoksessa ja varsinkin lukuisissa liikenneympyröissä? Vastaus oli Intialaisen tyyni: ”Good horn, good brakes, good luck.”

Paikallisilla teillähän nimittäin ajetaan seuraavalla tavalla: Edellä ajavan takapuskuriin ajetaan kiinni, torvi painetaan pohjaan, torvea pidetään pohjassa, kunnes edellä ajava väistää ja sitten pyyhälletään ohi noin kolme rinnakkain ja töräytetään torvea lyhyesti kiitokseksi väistellen muita samaan väliin tunkevia samanaikaisesti ja mieluimmin samalla tavalla vastaantulevia kans.. Aika meteli. Ja jännää kans turvavöiden roikkuessa kyllä autossa niiden vastakappaleiden loistaessa poissaolollaan.
Liikenneympyröissä ja risteyksissä sekaan ajetaan torvi pohjassa ja todellakin vain toivotaan parasta. ”Sokeita pisteitä” olan yli ei hirveästi vilkuilla (joka ainakin kotimaisen motoristin pitää hengissä ja autoilijan kans) eikä siihen oikeastaan ole aikaakaan, koska eteen saattaa tulla äkkiä arvaamatta esim. skootteri, vuohilauma tms. täysin huolettomasti onneensa luottaen kuin practical shooting-radalla konsanaan.

Toinen silmille lyövä asia tässä kohdassa matkaa oli köyhyys. Ensimmäistä kertaa tajusi kuinka auki ihmiset ovat liikkuessamme Delhin laitakaupunkien halki. Pienet resupekkatyöt kävivät kerjäämässä lasin takana pieniä, puolikiloisia vauvoja sylissään lasiin koputellen ja nälkäänsä valittaen. Olimme jo alkumatkasta päättäneet olla antamatta kenellekään lanttiakaan, koska ainoa keskitetty apu näille ihmisille olisi punaisen ristin tms. avustusjärjestön kautta jolloin se menisi oikeaan asiaan. Sillä vaikka laittaisin joka ikisen tienaamani lantin paikkakunnan köyhille tästä päivästä kuolemaani saakka, jäisi edelleen monta miljoonaa ilman. En ole tuohesta, mutta tämä päätös oli aika pirun vaikea pitää ja sivuuttaa resupekat vain kovettamalla itsensä. Helvetin hankala paikka ja sai meidät aikamoisen yhteiskunnallisen ähkyn tilaan.
(Myöhemmin retken aikana, kun olimme tutustuneet Rajn kanssa paremmin kuulimme tosin, että moinen toiminta on myös aika organisoitua kerjäläistoimintaa jossa muutamaa pienokaista retuuttaa vuorotellen pikkutyttö tms. säälittävä olento, isän (tai vastaavat tiedot) keskittyen lähinnä juopottelemiseen. Jäseniä myös silvotaan ja poliopotilaita tms. värvätään vastaavan vaikutuksen aikaansaamiseksi.
Rajn tylyhkö kanta aiheeseen oli, että kaikilla on sama mahdollisuus tehdä oma onnensa. Tätä nyt kannattaa kaikkien miettiä omalta kantiltaan. Meistä länsimaalaisista tuskin kukaan tekee kuitenkaan juuri tällä hetkellä kaikkensa asiaa auttaakseen. Jeesustelijoita ja päivittelijöitähän kyllä aina riittää. Päätän köyhyyspoliittisen kannanottoni tässä kohdassa tähän. Tämä on kuitenkin matkakertomus, eikä sosiaalipoliittista proosaa).

Noin 17:00 olimme viimein Jaipurissa. Vaikka matkaa ei ollut kuin nelisensataa kilometriä, sen taittaminen kesti aika tavalla liikenteestä, tietöistä etc. johtuen. Ei uutta Intian auringon alla, siis.
Sivuutimme Amber Fortin matkallamme kaupunkiin ja niitänäitä paikallisesta kulttuurista ja mm. Rajastanilaisesta tanssista jutellen päädyimme hotellille. Tämä hotelli olikin sitten retken parasta antia. Paikallisen lennoston Wing Commander evp. (tittelit ovat aika kovassa kurssissa Intialaisessa yhteiskunnassa) omistama paikka oli erittäin siisti ja huone parvekkeella oli reissun ehdottomasti parasta antia. Tosi kiva paikka Umaid Mahal nimeltään. (http://www.umaidmahal.com/)
Hetken hämmästeltyämme prameaa huonettamme, lähdimme pikku saitsarille kaupungille. Muutaman hetken kaupunkivilinää ihmeteltyämme Rajin kauppamiesluonne paljastui hetkiseksi tässä kohdassa, ja hän oikeastaan vähän niin kuin ohjaili meidät taas kerran erääseen ravintolaan aikaisemmin puhumamme Rajahstanilaisen tanssin varjolla. Mesta oli täysin tyhjä henkilökuntaa lukuun ottamatta ja lievästi sanoen vaivautuneina silmäilimme ruokalistaa, joka oli hinnoiltaan lähes kaksin- ellei kolmikertainen aikaisempiin nähden. Myöhäisestä lounaasta johtuen kumpikaan meistä ei ollut erityisen nälkäinen tässä kohdassa ja päätimme venyä pariin kingfisheriin musikanttien viritellessä soittimiaan samalla salin nurkassa tanssijoiden sonnustautuessa asusteisiinsa etäämpänä.
Noh, niin kuin parin oluen vaikutuksesta yleensä käy, jumituimme paikkaan ja alkuhämmennyksen jälkeen seurasimme oheisohjelmaa vain kursorisesti lähinnä tähänastisista Intia-kokemuksistamme jutellen pitäen juomisen kuitenkin hyvinkin kohtuuden rajoissa. Ihan kivaa oli ja se tanssikin ihan taitavaa, myönnettäköön. Parin tunnin jälkeen saimme show’sta tarpeeksemme ja pyysimme noin kymmenen aikaan kyydin hotellille.

Rajn hyvästeltyämme luikimme hotellin suojaan kuin luokkaretkeläiset opettajaltaan. Tähän mennessä oli käynyt jo selväksi, että alkoholia ei sitten ostetakaan Intiassa ihan joka paikasta hotellinkin myydessä ”ei-oo”ta, mutta henkilökunta ymmärsi kuitenkin tuskamme ja avuliaasti neuvoi meidät läheiselle kiskalle kolmisen korttelin päähän, josta kulkurit nyt viimeinkin omatoimisesti iltaoluensa saisivat. Katuvalojen puuttuessa ja pimeyden turvin lähdimme kohti paratiisin kutsuja ja pääsimmekin peräti parin korttelin verran ennen kuin jo tutuksi tullut auto pyyhälsi ohitsemme ja josta Raj huuteli että mihin olimme menossa? Noh, tällä kertaa annoimme ystävällisin sanakääntein luokanvalvojallemme ns. pitkät ja kävimme kuin kävimmekin paikallisessa katu-alkossa ja palasimme vielä yhtenä kappaleena takaisinkin sekä oluiden että sipsien keralla. Aika urheaa, eikö? (syy Rajn huolenpitoon kyllä selvisi ja on tulossa tarinassa myöhemmin). Söimme hotellin ravintolassa jotain pientä hiukopalaa ja sitten
fleecet päällä ja pipot päässä istuskelimme suomalaiseen tyyliin väkisin parvekkeella vielä muutaman valssin verran.

Day 4, 13.1.2007, Jaipur
Kuten aiemmin olen monta kertaa todennut, asiat kestävät Intiassa vähän eri tavalla. Jos reissua on esim. vain 10 päivää Minkä tahansa sopiminen vie helposti kymmeniä minuutteja, ja pimeä tulee jo neljän-viiden aikaan ja sen jälkeen ei ole mitään näkemisen arvoista. Liikenne on pahinta näkemääni, ja kauppamiehet vievät päivittäistä aikaasi vaikka kuinka paljon. Ja_he_VIEVÄT_aikasi, vaikka olisit kuinka kovaluontoinen. Satunnaisen matkailijan kannattaakin miettiä tosi tarkkaan, miten aikansa varsinkin lyhyillä reissuilla käyttää, sillä muutaman rupiaan säästäminen saattaa merkitä ajallisesti useita tunteja päivässä valoisasta ajasta. Kestää. KAIKKI kestää.

Aamusta alkoi sitten turisti-osuus. Amber Fort on ollut useiden maharazojen paikkana vuosisatoja ja komea ilmestys olikin vuoren laella laaksoon katsellen. Perille pääsee joko kävelemällä tai sitten norsuilla nousten. Jätimme norsukyydin väliin tällä kerralla ja tyydyimme kuvaamaan otuksia, jotka olivat kyllä ihan mainion näköisiä veikkoja tallustaessaan kaikessa rauhassa vuoren laelle turistit selässään.
Kärsäkkäiden toiminta oli aiemmin ollut seis muutaman vuoden ajan, kun elinolot olivat olleet sen verran kuumat ja kurjat että yksi norsuista oli saanut raivokohtauksen ja tappanut autollaan vuorelle nousseen matkanjohtajan. Sittemmin vuorelle saa nousta vain norsuilla tai kävellen ja liuta eläinlääkäreitä sekä asiantuntijoita oli tutkinut toiminnan läpikotaisin. Nykyään ainoastaan vuorelle nousemisen voi matkustaa norsun selässä jonka jälkeen kärsäkaverilla on alasajon jälkeen tauko ennen seuraavaa rundia. Ihan järkeenkäypää ja varmaankin pitää elinkeinon taas toiminnassa myös eläinten kannalta järkevimmissä puitteissa.

Otimme oppaan, joka näytti jotakin muoviläystäkettä ja sanoi olevansa (taas kerran) ”goverment approved”. Hetken harkittuamme päätimme käyttää äijän palveluita hinnasta (100R olin kuulevinani vielä tässä kohdassa) huolimatta, sillä ”The Book” -kiksikin nimeämämme Lonely Planet suositteli mokoman palvelun käyttämistä mestan ollessa aika sokkeloinen ja suuri. Pärtsäilimme päivän palatsissa oppaan varsin hyvin kertomia historiallisia faktoja kuunnellen ja aikaa meni ihan tavattomasti taas kerran. Auringonpaiste ja leppoisa meno oli kuitenkin talven kylmettämille luille sen verran mukavaa, ettemme jaksaneet ihan kauheasti välittää mokomasta. Kierroksen jälkeen opas johdatti meidät aika yllättäen taas kerran johonkin käsityökeskukseen, josta sorruimme kuin sorruimmekin muutamiin matkamuistoihin. Juttelimme myös henkilökunnan kanssa hyvän tovin ja paikan pomomies esitteli auliisti laitoksen toimintaa. Paluumatkalla pistäydyimme vielä toisaalla hankkimassa ihan kivan käsintehdyn norsugrafiikan ja sen jälkeen etsimme Rajn käsiimme.

Erotessamme oppaasta, maksoimme loppujen lopuksi tässä vaiheessa uskomattoman hinnannousun tehneen ja tässä kohtaa pyydetyn 300R:n lisäksi peräti 400R (7,40€), joka on paikallisesti ajateltuna aika paljon rahaa! Ukko oli kuitenkin ollut ihan hyvä päivän mittaan ja tehnyt uutteran päivätyön kanssamme mielenkiintoisia yksityiskohtia -tosia tai keksittyjä- viljellen ja toisaalta kupatessamme käsityökeskuksessa hän myös uskollisesti odotti muutaman tunnin ihan varmasti menettäen samalla toisen potentiaalisen asiakkaan. Muutama kohtaamamme jenkkituristi oli nimittäin mm kadottanut oman huonon ja kalliin oppaansa kesken kierroksen, joten summa suhteessa hyötyyn ei kuitenkaan ollut meille kovin suuri. Raj tosin motkotti meille maksetusta hinnasta myöhemmin sanoen kelpo oppaan maksavan ainoastaan 100-150R, mutta kun jokaisella tapaamallamme ihmisellä tuntui olevan omat intressinsä turistien suhteen, niin oli aika tavattoman vaikeaa luottaa kenenkään suosituksiin tai sanomisiin. Turistia kuitenkin kusetetaan kaikkialla lähes aina, joskin taso vaihtelee pitkin palloa aika tavalla. (Nimin Milanossa 90€ kolmesta kassista pyykkiä maksanut. Meinasi tulla suomalais-italialainen painiottelu…) Ei jäänyt harmittamaan. Kiva reissu kerta kaikkiaan.

Olimme jo aiemmin huomanneet, että suomalainen ”ehkä” tarkoitti paikallisille ”joo”, eli olimme tällä kerralla vahingoista viisastuneina suunnitelleet etukäteen, ja päättäneet mennä ”Natraj”-nimiseen paikkaan lounaalle. Raj koetti hidastaa autoa muutaman muunkin paikan kohdalla jotakin mutisten, mutta tällä kertaa olimme päättäväisiä ja pääsimme kuin pääsimmekin haluamaamme paikkaan. Tämä taisi olla ainoa kerta kun sain koko reissulla lautaselleni vähän epäilyttävän paketin nimeltään ”vegetarian bomb”. Tämä Lonely Planetinkin suosittelema annos oli kuoreen leivottuja herkullisia asioita sisältäen aika tavalla mm- tuorejuustoa ja voita. Aterian loppupuolella laappasin kokin ilmeisimmin hieman kiireessä tekemästä annoksesta suurehkon köntin voi/tuorejuustosatsia kitusiini vain todetakseni syöväni lähes puhdasta ja ihan vähän klönttistä voita. Tappaa muuten aika kylläiseltä liiallisen halun syömiselle. Huh.

Maharadzan palatsi oli päivän viimeinen stoppi. Kiva, joskin päivän käveleminen alkoikin jo vähän painaa jäsenissä. Kun aiemmin valittelin köyhyyden kohtaamista, täällä tapaamamme nuoret opettajaharjoittelijat loivat kerralla luottamusta maan tulevaisuutta kohtaan. Olivat opintoretkellä jostakin toisista osista Intiaa. Pitkältä. Halusivat lyhyen jutustelun jälkeen myös ottaa valokuvan valkonaamojemme seurassa ja ujot tytötkin tulivat viereen päät häveliäästi painuksissa iloisesti hymyillen. Lupasimme lähettää muutaman kuvan lumisesta suomesta.

Päivän päätteeksi koettelin tinkimistaitojani vielä paikallisen muistikorttikauppiaan kanssa. Kaveri huuteli myyvänsä kameraani sopivaa 1GB Kingstonin CF-muistikorttia 1900R ohi kulkiessamme. Aikaisemmin Amber Fortilla oli paikalliskauppias huudellut 2500-2000R (46,30€-37,00€) ohi mentyämme, ja olin pitänyt mokomaa ihan liian kalliina.

Tämä oli lähtökohtaisesti ihan hyvän kuuloinen ja illan ollessa aika hiljainen koko paikassa päätin kokeilla onneani. Tässä kohdassa iltaa esitimme avovaimoni kanssa suomeksi teatteriesityksen, jonka nimi oli hyvä poliisi-paha poliisi, jossa itse
esitin taipuvaista ostopäätöksen tekijää avovaimoni ikään kuin naputtaessa tuotteen kalleutta.
Olimme jo aikaisemmalla kerralla kaupan ohi mentyämme päättäneet, että jos kortti lähtee1500R, (27,80€) niin tehdään kaupat. Olin siirtänyt jo aiemmin katseilta suojassa tasan 1500R rintataskuuni pikku esitystämme silmälläpitäen ja hommaa täydensi vielä avovaimoni laukussaan pitämä tyhjä kolikkokukkaro. Aloimme kaupanteon, ja hintahan alkoi tippua. Hommaa osaltaan joudutti se että ensimmäinen, hieman lähtökohtaisesti epäilyttävän näköinen kortti ei toiminut kamerassani lankaan ja tein luonnollisesti valelähdön tässä kohdassa koko liikkeestä. Toinen äkkiä löytynyt kortti toimi (myös moottoriperällä ja raw-muodossa, jolloin sillä on eniten toimintaa) ja tein parhaani esittäessäni kriittistä valokuvaajaa, joka oli menossa safarille tiikereitä kuvatakseen VAIN tämä kortti tallennusmedianaan… ja pölöpölö…1900-1800-1700-1600R…kauppiaan ihan vika hinta oli 1550, jossa kohdassa aloimme kaivamaan ns. lompakoitamme vain todetaksemme et oho…ei olekaan kuin tämä 1500R mukana.. Ukko totesi et ottaa seuraavalta turistilta paljon enemmän, joka sopi meille mainiosti ja kaupat viimein tuli. (Tarkastin juuri vertaa.fi:n jossa sama kortti on 36€ toimitettuna, et JOS toi nyt on oikea Kingston eikä piraatti, niin hommahan perhana kannatti).

Paluumatkalla otimme vielä kuvat Hava Mahalista (Tuulten palatsi), joka oli varsin eriskummallisen näköinen paikka nököttäessään keskellä kuivunutta järveä ja painelimme sitten hotellille. Illan pimennyttyä kävisimme vielä jo tutuksi tulleella kiskalla, jossa paikallisyrittäjät tervehtivät meitä kuin vanhoja tuttuja. Paikallinen kaverikin hetken katukuvasta poikkeavia hahmoja tutkittuaan huuteli rikshastaan että ”Tourist?” johon vastasin ”et eiku syntynyt täällä…” valkoinen naamani yössä kuun lailla hohtaen. Ei uskonut.

Day 5, 14.1.2007, Ranthambhore
Jo aamusta lähdimme käärimään kansallispuistoa ja tiikerisafaria kohti. Vaikka matkaa ei ollut paljon, se taittamiseen meni taas aika lailla aikaa. Ensimmäistä kertaa aloimme olla oikeasti landella, ja sinappiviljelmien lipuessa ikkunoiden ohi kaupunkien häly ja hermostuneisuus alkoi kummasti jäämään taakse. Tiestö huononi joka hetki ja aikamoisessa rytkytyksessä taitoimme taivalta. Noin puolimatkassa Raj löysi jonkinnäköisen yhdistetyn rekkakorjaamo-kahvila-maatila-tyyppisen ratkaisun, jossa nautimme raikastavat chait tien poskessa. Paikalliset olivat turisteista uteliaan kiinnostuneita ja eivät pistäneet pahakseen kun näppäilin alueella muutamia kuvia ihmisistä luvan ensin kysyttyäni. Mukavaa porukkaa, vaikka yhteistä kieltä ei liiemmälti ollutkaan. Poislähteissämme tosin avovaimoni lipuminen autoon sai aikaan muutamia vihellyksiä, mutta muuten pysähdys oli oikein miellyttävä pieni tunnelmapala kansan keskellä usean ”popemobiilissa” istutun päivän jälkeen. Resort Tiger Safari oli paikkakunnan paras mid-range hotelli Lonely Planetin (the BOOKin mukaan), joskin varustelultaan aika vaatimatointa luokkaa huoneen ollessa jo saapuessa huomattavan kylmä. Intiassa vallinnut kylmä rintama oli vaikuttanut täälläkin ja huoneet, josta periaatteessa oli suora näkö- ja ilmayhteys pihalle eivät eristeillä paljoa juhlineet. Hrr.
Henkilökunta oli erittäin asiallista ja koostui lähinnä nuorista miehistä jotka kovasti touhuten pitivät taloa käynnissä. Omistaja kertoikin jossakin välissä kunnon kapitalistin sanoin palkkaavansa vain nuoria poikia, jotka jaksavat tehdä paljon töitä ja valittavat vähän. Vähän ryppyisen oloisia kavereita nämä olivatkin nuoresta iästään huolimatta. Tippaus-meno oli myös mukavasti hoidettu respassa olevan tippikupin muodossa, johon asiakkaiden sopi jättää lähtiessään sopivaksi katsomansa summa. Ihan kiva meininki, niin ei tarvinnut joka käänteessä olla käsi kupeella.
Söimme kattoterassilla vähän palaa auringonpaisteessa ja paikallinen keittiö osoittautui aivan loistavaksi varsin kohtuullisin hinnoin. Toisella kertaa satuimme näkemään eräällä turistilla myös oluen edessään ja vaikka millään listalla kuohujuomaa ei näkynytkään, sitä sai tiskin alta tilattua. Loistava paikka siis.
Välittömästi asettauduttuamme varasimme safarin aamuksi. Keikat lähtivät 06:00 ja 14:00. Alueella on noin 1300m2 kilometriä tilaa tiikerien reviirien ollessa laajahkoja ja se on jaettu kuuteen eri zoneen, johon kulloiseenkin lasketaan riistanvartijan toimesta vain 6 varsin matalakäyntistä ajoneuvoa kerrallaan. Valittavina oli joko ns. canter, joka oli suurehko avokuormuri vetäen noin 20 hlöä kerrallaan tai kuuden hengen jeeppi. Jeepit olivat buukatessamme jo täynnä seuraavalle päivälle, mutta jätimme kuitenkin varauksen sisään. Ja aamusta tietenkin, herätyksen tapahtuessa 04:30 ja aamiaiselle 05:00. Lomalla! Yök.
Opimme myöhemmin vielä että todennäköisyys tiikerin näkemiselle tässä Intian todennäköisemmässä tiikerinkohtauspaikassa on vain noin 10 % luokkaa, joten satumainen tuurimme varmaan tulisi avuksemme tälläkin kerralla. Yksikään turisti ei paikallisten tietojen mukaan ole toistaiseksi joutunut syödyksi alueella (tiikereiden vähät välittäen moisista saaliista). Toistaiseksi.

Perusrutiinit hoidettuamme ajattelimme kävellä luonnonpuiston portille, joka kartasta katsoen oli noin puolen kilsan päässä majapaikastamme. Paitsi että olikin viiden kilsan päässä, kun mokoma ei meinannutkaan millään tulla vastaan ja karttaa uudestaan tarkasteltuamme.. Pikku mittakaavavirhe, jonka kyllä onneksi huomasimme aika ajoissa. Noh, otimme homman reippailun kannalta ja digailimme kävellessämme flooraa ja faunaa. Paikalliset tuijottelivat jalankulkijoita uteliaina ja viehättävä avovaimoni sai taas muutamat ”I love you” -huudot osakseen ohimenevistä menopeleistä. Parhaita kohtaamisia olivat lapset, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä joka puolella ja vilkuttaen huusivat ”bye” joka kerran juostessaan ohi. Fiksuimmat tajusivat näyttää vielä etusormea ja peukaloa vastakkain hangaten ”et anna fyffeä” samalla iloisesti nauraen mitenkään kauhean tosissaan pummaamatta. Pistäydyttyämme luonnonpuiston portilla sijaitsevassa luontokeskuksessa naukkaamassa pullot pepsiä ja parit papukaijakuvat, sekä torjuttuamme noin kuuden miljoonan kauppiaan tarjoukset matkan varrella palailimme hotelliin. Koska matka oli ollut pitkä ja valoa oli vielä jäljellä, kurkkua kuivasi
jo aika tavalla ja päätimme samalla vauhdilla käydä tietä toiseen suuntaan kylillä.

Internetpaikka oli kiinni omistajan mölistessä yläkerran ikkunastaan jotakin, mutta sen kulman takana, vähän valtaväylältä sivussa näkyi tuttu kyltti. ”Bar”. Kansainvälisinä tyyppeinä ja tämänkaltaisen salakielen ymmärtävinä suunnistimme Edeniä kohti, ja aikamme ovella emmittyämme kurkistin sisään. Paikalla oli ehkä kahdeksan tyyppiä. Aika pienikokoisia. Noh, ajattelin, maalla on yleensä leppoisa meno ja astuimme sisään.
Paikka oli sinisävyisellä värillä maalattu suorakaiteen muotoinen halli, jossa oli baaritiskin takana olevassa kaapissa ehkä kolme viinapulloa muuten kaapiston ammottaessa tyhjyyttään. Tiskin oikealla puolella oli jääkaappi, josta kyyppari onki muutaman kingfisherin jostain kaapin perältä. Pullonavaajankin hän pummasi kaveriltaan kuohuttaen tiskille aimo lammikon. Äkkisilmäyksellä kaikki muut paikassa joivat kolaa ja avovaimoni sukupuoli valkoisten naamojemme lisäksi vasta hiljaisuutta aiheuttavaa olikin koko ryhmän tuijottaessa aivan sumeilematta tiskillä tapahtuvaa jännitysnäytelmää. Ihan kuin cowboyt länkkärissä saluunan ovista astuttuaan.

Noh, istuimme sievästi ja siveästi vähän etäämmälle ja jonkin ajan kuluttua porukka väsyi suomenkielen kuuntelemiseen kun emme kiinnittäneet heihin mitään huomioita ja alkoi taas huolehtia omista asioistaan. Kaljat juotuamme ja kansainvälisen rauhansopimuksen pitäessä poistuimme kuitenkin aika nopeasti paikasta heti ensimmäisten jälkeen.

Raj sai myöhemmin aika hepulin kerrottuani tapahtumasta ja sanoi vaikka hakevansa olutta meille hotellihuoneeseen saakka, jos oikein janotti. Tämä oli hartaalta hindulta aika paljon luvattu ja hössötyksen syykin selvisi matkan kestäessä. Juuri pari päivää aiemmin Agran kaupungissa oli nimittäin kadonnut muutama japanilainen turisti lähdettyään omin päin hortoilemaan pitkin kyliä ja turistitoimisto oli tietenkin huolissaan maineestaan ja näin ollen myös Raj oli huolissaan turvallisuudestamme vähän liiankin kanssa. Mielestämme tässä kohdassa tehtiin kylläkin kärpäsestä härkänen, koska olimme kuitenkin aika pienessä paikassa emmekä kaupungissa ja varsin leppoisissa tunnelmissa. Pakoreitti oli avoinna, näimme koko salin koko ajan, kumpikin on ollut ikänsä yöelämässä eri kaupungeissa, – ja seurueissa, pullot avattiin silmiemme alla ja kummankaan arvostelukyvyssä moisissa tilanteissa ei ole mitään vikaa. Noh, tiedä noista sitten.

Day 6, 15.1.2007, Ranthambhore
Yöllä oli ihan vietävän kylmä. Nukuimme toisiimme kääriytyneinä noin neljän vaatekerroksen- ja huovan alla silti palellen kuunnellen samalla läheistä, varsin metelöivää junarataa sekä noin puolta tusinaa raivohullua koiraa, jotka ulvoivat jossakin lähellä.
Aamiaisen jälkeen painelimme respaan odottelemaan kyytiä. Muitakin varsin hiljaisia turisteja kömpi silmät sirrillään tiikerijahtiin ja törmäsimme myös suomalaiseen nuoreenpariin samoissa aikeissa. Pariskunnan ukko oli menossa onneaan koittamaan jo toista kertaa.
Onni oli ollut puolellamme, ja saimme kuin saimmekin jeepin, jolla pääsi canteria selkeästi pahempiin/parempiin paikkoihin alueella. Istuimme kyytiin ja mukaan tuli lisäksemme vielä brittipariskunta häämatkallaan, hollantilainen maankiertäjä, joka oli ollut jo kolme kuukautta pitkin Intiaa sekä alun perin ukrainalaista syntyperää oleva Sanfranciscolainen jenkki, joka istuskeli kanssamme jeepin takaosassa ja oli tullut maaseudulle rauhoittumaan kierreltyään pitkin Rahjastanin osavaltiota jo aika tovin. Mukavaa sakkia.
Totta kai olin ruuvannut kameraan pitkän putken kiinni ja tarkastanut akut, lataustilan ja muistikortit noin sataan kertaan vaihtaen myös herkkyyden ISO1600ksi tiikereiden tavatessa loikoilla puiden alla varsin hämärissä paikoissa turisteista sen kummemmin välittämättä.
Valmiina kuin lukkari johonkin, siis.

Aamu oli vielä täysin pimeä ja toivoin hartaasti ettemme kohtaisi juuri nyt yhtään mitään pitkän putken syödessä kaiken valovoiman kamerasta, emmekä kohdanneetkaan, paitsi tiikerin….jäljen. Saakeli. Moisesta herätyksestä selvittyämme väijyimme sisseinä puskien alustoja näkyvyyden ollessa hyvä heti omalle alueelle päästyämme. Viimein paikalliset sambar (peuran sukuinen) ja chikara (antiloopin sukulainen) olivat jo yllätyksen arvoisia helpotuksia kaikelle odottamiselle ja sain edes muutamat luontokuvat. Näitä tiikerin pääravintoja osui useampikin linssin eteen, mutta oikeastaan kaikki eksoottisemmat, kuten hyeenat, leopardit, laiskiaiset jne. valitettavasti loistivat poissaolollaan. Linnustoa on alueella noin 300 lajia, mutta koska maasto oli silmälleni outoa, en oikein osunut mokomiin liikkeessä muutamia papukaijoja lukuun ottamatta.
Noin kolmen tunnin pärtsäilyn jälkeen oli todettava tosiseikat. Ei tiikeriä vaikka puskassa pyöriminen kivaa olikin. Jäljittäjämmekin tuntui olevan muiden meidän alueellamme pyörivien autojen pomomies ja uutterasti kävi polkuja, joenpohjia ja juottopaikkoja ahkerasti läpi. Huono säkä. Oppaamme olivat suorastaan pahoillaan huonosta tuuristamme monta kertaa anteeksipyydellen. Paluumatkalla pienen lohdun toi vielä näkemämme alligaattori, mutta sekin oli sen verran kaukana että kunnon kuvan saaminen jäi haaveeksi.

Hotelliin palattuamme iskikin sitten armoton tiikerikateus. Kolmosalueella pyörineet tyypit olivat osuneet pentueeseen ja saaneet ihan kelpo materiaaliakin mokomista. Kärventykööt helvetin tulessa.

Otimme kostoksi tirsat, ja päätimme vierailla iltapäivällä hieman levättyämme puiston alueella sijaitsevassa, 1000-luvulla rakennetussa linnoituksessa. Raj lupasi lähteä mukaan, koska paikka on hinduille erityisen tärkeä. Tämä Ranthanbhore Fort oli kuin olisi astunut Indiana Jonesin lavasteisiin. Aivan huikea paikka. Linnoituksen sisäpiha oli historioitsijoiden sulkema, mutta vierailimme laajalla piha-alueella alkuun sekä Shivan että Ganeshin temppeleissä joista jälkimmäinen on siitä erikoinen paikka että niitä on Intiassa vain muutama. Tämä joka puolella hindulaisessa uskossa suosittu norsujumala saa päivittäin lukuisia hääkutsuja (Ganesh kutsutaan häihin ensimmäisenä) ja rahaa matkustaakseen häitä kunnioittamaan. Valtaosa paikalla pyörivästä ihmismäärästä olivatkin pyhiinvaeltajia, jotka kävivät kukin vuorollaan saamassa papilta riitin temppelissä jotakin mutisten. Varsin harras paikka. Kyselin varovasti Rajlta eri merkityksiä, joita hän auliisti koetti valottaa uskontoaan koskien länsijuntille, mutta tietomäärä oli sen verran valtaisa, että aika suuri osa meni valitettavasti ohi.
Paikassa oli apinoita ihan tavattomasti ja Ganeshin temppelistä ne kävivät ovelina tyyppeinä varastamassa uhrattavaa ruokaa heti silmän välttäessä vain joutuakseen kepein ja huudoin pois ajetuksi nopein liikkein makupala käsissään. Myös aaseja tuntui pyörivän alueella tavallista enemmän ja avovaimoni seurasikin jonkin aikaa kahden riemullista laukkaa pitkin rinteitä.
Kävimme poispäin mennessä myös mantratemppelissä, jossa saimme kaikki papilta siunauksen vuohenmaidon, otsatäplän ja käsinauhan kera. Rajn opastaessa, osasimme tehdä riitin mitenkuten oikein ja jätimme temppeliin pienen summan rahaa papin käytettäväksi riitin lopuksi.

Joko saamaamme vuohenmaitotippaan oli sekoitettuna jotakin ovelaa (tuskin nyt sentään) tai sitten vain yksinkertaisesti paikan atmosfääri sai kyllä aika lailla valtaansa jossakin näillä paikkeilla. En mitenkään pystynyt kävelemään alueella miettimättä menneitä sukupolvia ja varsin hengellistä ilmapiiriä joka on alueella vaikuttanut jo aika saakelin kauan ihmisten elämään ja varmasti tulee vaikuttamaan samalla tavalla vielä kauan. Erittäin ajatuksia herättävä paikka, jonka fiilis on aika vaikeasti kuvailtavissa.
Hiljaisina tyyppeinä kävelimme pikku hiljaa autolle.

Hotellilla tapasimme vielä aamuryhmämme rippeet, jotka olivat kuin olivatkin iltapäiväsafarille uudestaan lähettyään onnistuneet näkemään tiikerin, mutta tässä vaiheessa aihe ei enää harmittanut meitä ollessamme ainakin Ganeshin suojeluksessa. Suosittelimme varsinkin tuoreelle nuorelleparille temppelissä vierailemista.
Nautimme hotellilla vielä noin kuuden ruokalajin mahti-illallisen viimeisen luonnonpuistopäivän kunniaksi ja painuimme aika samperin uupuneina nukkumaan. Loppulaskuksi tuli kahden päivän ruokien ja juomien osalta noin 1200R joka oli ehdottoman halpaa hommaa (23€ sisältäen 4 mahti-ateriaa, olutta, vettä etc.!).

Day 7, 16.1.2007, Agra
Aamulla pakkasimme sitten kamat kasaan ja jätimme edelleen vilusta hytisevän hotellin taaksemme suunnaten kohti Fatehburgh Sikrin aavekaupunkia ja Agraa. Vaikka matka ei taaskaan ollut maantieteellisesti pitkä, meni sen suorittamiseen aika tavalla aikaa. Melkoisen rynkytyksen keskellä koetimme torkkua parhaan kykymme mukaan reissun käydessä niskaan jo aika tavalla. Iltapäivällä aavekaupunki alkoikin siintää näkökentässä. Aiemmin tapaamamme hollantilainen Dennis oli varoittanut etukäteen tämän olevan paska paikka kaupustelijoiden tullessa todella aggressiivisesti iholle ja yleensä varsin tyynenä pysyttelevä Rajkin pyysi heti hidastettuamme kaupunkinopeuksiin lukitsemaan ovet vaikuttaen erittäin huolestuneelta. Ymmärsimme aika nopeasti miksi, kun lauma pikkupoikia lähes heittäytyi konepellille turistiauton nähtyään. Eikä mitenkään ystävällisesti. Autosta nouseminen täällä oli kaupungin portille päästyämme ihan oma taiteenlajinsa ja välittömästi ainakin neljä opasehdokasta, pari kerjäläistä sekä muutama kaupustelija oli hihassa kiinni. Tällä kerralla Rajn neuvoihin luottaen varoimme visusti luottamasta keneenkään, varsinkin kun paikasta liikkuu ainoastaan historiallista hajatietoa ja paikalliset oppaat saattavat keksiä ihan omasta päästään mitä tahansa tarinoita saadakseen turistien rahat kierroksesta. Toinen täällä varottavat olivat paikalliset ilolinnut, jotka kuulemma korujen kaupittelun varjolla kääntävät huomiosi toisaalle ja vievät aika näppärin liikkein samanaikaisesti kaiken näkyvän irtaimen. Ostimme liput aika nopein liikkein ja sivuutimme kuudennentoista ulkona olevan opasehdokkaan paeten aavekaupungin suojiin.
Tässä kohdassa rauhaa kesti noin 150 metriä. Väsytti, v-tutti, kameran etsimessä näkyi roska, joka ei millään meinannut lähteä pois peililtä varovaisesta puhaltelusta huolimatta ja pienen ukon liimautuessa matkaamme sisälle päästyämme selittäen olevansa opettaja ja daabadaabajotakindaaba…alkoi mennä ns. hermo. Kumpikaan ei jaksanut enää yhtään helvetin pömpeliä, kauppiasta, kerjäläistä tai Intiaa. Äijän jatkuva pölpöttäminen korvan juuressa otti aivoon ja vaikka kolmisen kertaa totesimme jo aika kovin sanoin ettemme maksa moisesta yhtään mitään, ukko roikkui sitkeästi mukana vaan. Loppujen lopuksi jätimme sinänsä kauniin kaupungin aika kursorisen läpikäynnin tilaan miettien samalla että kuinkakohan paljon enemmän turisteja Intia saisi, jos varsin villiä meininkiä saisi edes jotenkin aisoihin koko bisneksen ampuessa tällä hetkellä itseään jalkaan kontrolloimattomuudellaan? Tuskin kuitenkaan meidän elinaikanamme. Selitimme menevämme autolle ja äijän oman onnensa nojaan jättäen ja keveitä harhautusliikkeitä käyttäen saimme kuin saimmekin olla hetken aikaa täysin rauhassa kenenkään häiritsemättä vain toisistamme ja arkkitehtonisista ratkaisuista nauttien. Parkkipaikalla vielä vartijan häädettyä kerjäläiset kepillä huitoen auton äärestä alkoi voimakkaammin ja voimakkaammin tuntumaan siltä, että tämä kohta Intiasta oli erittäin nähty tämän elämän osalta. Rajkin tuntui aika helpottuneelta päästessään jatkamaan matkaa ja avautui sen verran pois päin ajellessamme että on ihan samalla tavalla ulkopuolinen siinä osassa Intiaa (ja siten yhtä lailla mahdollisen uhrin asemassa) kun kyyditsemänsä turistitkin. Ei tullut kyllä tätä kohtaa ihan kauhean ikävä.

Saavuimme aika lyhyen ajon jälkeen viimein Agraan ja majoituimme hotelliin, joka oli siisti, mutta homeelta haiseva 70-lukulainen mörskä nimeltään Ganga Ratan. Vaikka kello oli vielä aika vähän, vapautimme Rajn tehtävistään tältä päivältä ja tämä aika punasilmäisenä katosi paikalta nopein liikkein. Taisi keikka vähän painaa jo sielläkin. Pötköttelimme hotellihuoneessa kaikessa rauhassa matkaväsymystä pois, kävimme suihkussa ja hotellin ravintolassa syömässä. Henkilökunta oli kuin jostakin menneiden brittiläisvaikutteisten siirtomaa-aikojen kulisseista tyylikkyydessään ja ruoka oli varsin kohtuulista, joskin koko makuskaala alkoi tökkiä jo pahemman kerran. Onneksi kiltit mursuviikset hoitivat naapurikiskasta vielä oluttakin uupuneiden länsituristien riemuksi kun oikein katsoimme vetoavasti silmiin, vaikka valittelivat homman laittomuutta viran puolesta. Tippasimme taas kerran kiitokseksi parhaamme mukaan. (ateria täällä yhteensä 800R eli 15€ kahdelta).
Sammuimme hotellihuoneeseen aika aikaisessa vaiheessa vain herätäksemme keskellä yötä äärimmäisen kovaäänisiin katubileisiin. Paikkakunnalla oli useat häät menossa (hinduhäät kestävät 3 päivää) ja meininki kartsalla sen mukaista megafoneineen, kiimaisen haitarin kuuloisine soittimineen ja rumpuineen. Mekkala loppui aikanaan ja saimme lopultakin nukuttua edes vähän.

Day 8, 17.1.2007, Agra
Aamulla olimme liikkeellä jo kahdeksan aikaan kohti Taj Mahalia. Tämä eräs maailman kuvatuimpia kohteita on…vaikuttava. Eipä siitä sen enempää ja jätän yksityiskohdat parisuhteemme huomaan.
Aistittuamme tunnelmaa parin tunnin verran kaikessa rauhassa kerrankin ilman kaupustelijoita, kävimme myös Agra Fortin ohi ulkopuolelta ja tsekkasimme myös Baby Tajn toisella puolella Agraa halkovaa jokea. Samalta suunnalta pääsi myös Taj Mahalin taakse, josta avautuikin ihan mukavat näkymät varsin tutun aiheen selkäpuolelle. Valitettavasti vain erittäin rankkaan vastavaloon, joten kuvat jäivät lähinnä mielikuviksi.
Söimme lounasta vielä ”Only”ssä jossa pääsi pitkästä aikaa ulos istumaan. Lounaan jälkeen päätimme Intialaisen ruoan riittävän vähäksi aikaa ja syödä illalla pizzaa, hampurilaisia, torakoita tai mitä tahansa muuta löytämäämme.
Pistimme Rajn taas aika aikaisessa vaiheessa päivää pitkin tietä jo aika kyllästyneinä nähtävyyksiin ja koetimme löytää jotain cafélta tai mitä tahansa muuta oleskelupaikkaa kuin hotellihuone, jossa voisi hengailla, tarkastella katunäkymiä ja kirjoittaa kortteja ihan kaikessa rauhassa. Ilmeisesti ajatus ei ole paikallisille tuttu, sillä vaikka yhdellä sun toisella mestalla oli terassi, ei yhdessäkään ollut pöytiä, tuoleja tai asiakkaita. Lainasimme loppujen lopuksi hotellista pari muovituolia ja istuimme parkkiksella kirjoittamassa kortit pois päiväjärjestyksestä. Outoa, mutta edes auringossa.

Etsimme myös internet-paikan ja kuin sattuman kaupalla osuimme läheisen mattokauppiaan pakeille. Tämä episodi vaatii ehdottomasti maininnan.
Mr. Adil Khan on tapaamani miehen nimi. Aina välillä näköjään tielle osuu ihmisiä, jotka jättävät jälkiä pienessä ajassa ja tämä harras muslimi on ehdottomasti yksi niistä. Ensin matoista hetken juteltuamme olin aistivinani, ettei tämä mies olekaan ihan tavallinen tallaaja. Ja oikein meni. Todella lyhyessä ajassa tämä todella karismaattinen ukko jutteli erittäin viisaita elämästä, uskoista, sodasta ja rauhasta aivan noinniinkuin ohimennen odotellessani avovaimoani netin äärestä. Kyykyssä paikallisen tapaan istuen kuuntelin täysin lumoutuneena kun kaveri pisteli menemään tanakkaa tavaraa hengästyttävällä vauhdilla loistavasti lennossa itsensä koko ajan perustellen. Paransi kuvaani muslimeista sotaisina kavereina aika tavalla pasifismin huokuessa ihan joka lauseesta. Aivan uskomaton, tietotaitoaan kohtaan nöyrä ja lämmin persoona ja todistaa aiemman näkemykseni siitä, että karismaa näköjään joko on tai ei ole. Se ei yksinkertaisesti ole opittavissa. Totesimme kaverille salaam alaikum ja poistuimme takavasemmalle mitään netistä maksamatta. (mughai_carpet@yahoo.com).

Tämä pienen rauhoittavan hetken jälkeen Intia meni kaoottisuudessaan taas hetkeksi yli. Ylenpalttinen kaaos vain sai vallan ja vetäydyimme taas hotellihuoneeseen hetkeksi pakoon maailman pahuutta torkkuen, lukien, BBC-worldiä katsellen ja voimia keräten. Päivän päätteeksi kävimme vielä paikallisessa pizzahutissa ottamassa länsimaalaisruiskeen ja huonon eurobiitin ja ”It´s like that”-tyyppisten renkutuksien soitua noin tunnin verran olimme taas valmiit kohtaamaan mitä tahansa vastaamme tulisikaan. Vielä kun lasku tuli pöytään värikynillä väritettynä ja käsin kirjoitetun saatteen kera, olimme taas valmiita vaikka mihin. Tuskin saat suomessa missään moista palvelua. 750R (13€ kahdelta) sisältäen alkupalat ja kolme kingfisheriä.
Pistäydyimme vielä kulmakiskalla (jotka ovat aina auki) ja vetäydyimme yöpuulle.

Paitsi että…

jo aiemmin päivällä kuuntelimme aika suuren joukon häävierasjoukon sikhejä majoittuvan samalle käytävälle. No eikös sitten keskellä yötä tämä koko jengi pamahda sisään. Sellaiset asiat kun hiljaa puhuminen, lasten nukkumaanmenoaika- tai kuri tai muut, tähän rinnastettavat asiat olivat myös tälle joukolle täysin outoja. Ai saakeli että otti koteloon ja mennä puhisin pitkin huonetta aika kauan aina välillä käytävässä myrkyllisiä silmäyksiä joukkoon luoden. Vielä kun hotellihenkilökunta sekoili soittamalla ovikelloamme noin neljä kertaa ja puhelinta kerran, olimme aamulla todella lyhyiden yöunien jälkeen aika saakelin kiukkuista sakkia kummatkin. Itse purin alahuultani tsekatessamme ulos kiukkuni jo laantuessa, mutta armaani, tuo kosmopoliittien Merkurius ruoski menemään palautelomakkeelle verbaalisen täyslaidallisen ensin vanhemman hotellivirkailijan läsnä ollessa, joka pakeni puhelimen suojiin kasvot säilyttääkseen ja ojentaen sitten lappusen tämän nuoremmalle kollegalle joka erehtyi jäämään paikalle. Vaikka sielläpäin ollaankin aika huonoja ottamaan negatiivista palautetta vastaan, tämä meni ainakin perille huutokirjaimin. Ai saakeli että olin siipastani ylpeä! Hyvä tyttö!

Day 9, 18.1.2007, Delhi
Otimme laiskan lähdön aamulla ja aika hiljaisina tyttöinä ja poikina reissasimme takaisin Delhiin matkatoimiston järjestämään guesthousiin. Tämä osoittautuikin ihan kelpo paikaksi aika keskeneräisestä julkisivustaan huolimatta sijaiten parin korttelin päässä Patel Nagarin metroasemasta. Jätimme Rajlle jäähyväiset ja vaikka kuskeja ei tarvitsisikaan noin periaatteellisesti tipata, perustimme hänelle rahaston maaseudulla asuvan perheensä viemiseksi Taj Mahaliin jonakin päivänä. Koetimme pitää summan kohtuullisena, tietäen miehen kuukausipalkan olevan noin 4000R (75€) ja jätimme hänelle tippiä samassa suhteessa 500R, sekä 100R muista hänen omaehtoisesti maksamista kuluistaan ja vielä 4 taalaa lapsille hänen mennessään maaliskuussa seuraavan kerran kotiin. Vaatimattomana kaverina hän otti paikalliseen tapaan rahat pienin liikkein vastaan ja poistui tangenttiin. Hyvä, yritteliäs, lempeä ja viisas mies, joka osoittautui varsin arvokkaaksi tuttavuudeksi matkan kestäessä.
Namaste ja rauha kanssasi.

Pikku hetken lorvailtuamme, päätimme painella vielä kaupungille. Hakeuduimme paikalliselle metroasemalle, josta seikkailimme CP:lle varmaankin turvallisimmalla ja puhtaimmalla metrolla jossa olen missään käynyt. 18R kahdelta/suunta (0,34€) vuorovälien ollessa todella tiukat. Viitoitus oli hindin lisäksi myös englanniksi ja oikeat suunnatkin selvisivät pikku ihmettelyn jälkeen. Ihme että laitetta markkinoidaan toistaiseksi kaikissa turisteille suunnatuissa medioissa aika huonosti liikkumisen ollessa ehdottomasti sujuvinta tämän matkan aikana. Olimme tasan ainoat valkonaamat koko laitteessa ja asemillakin taisimme nähdä vain yhden länkkärin lisäksemme.

Suoritimme pakollisia shoppailuita ja McDonald’sissa käynnin jälkeen kävimme mm FabIndiassa (kotijuttuja), Bookwormissa kirjaostoksilla, sekä basaarissa joka oli kuin Helsingin shop Tetuan olisi levittäytynyt maan alle usean korttelin alueelle. En vain saakeli vieköön uskaltanut kuvata siellä. Harmi.
Pimenevä Delhi asetti oman jännittävän moodinsa palatessamme paikallisittain Malmia muistuttavalle alueelle guesthousiin, mutta minkäänlaista vaaran tunnetta ei tullut paluumatkalla vastaan. Hyvä tsäkä tai rauhallinen kaupunki. Ku ei tiedä niin ei pelota.

Mokomasta rauhoittuneena päätimme pistäytyä vielä paikallisella snägärillä päivän päätteeksi. Tämä osoitteessa 68, South Patel Nagarissa sijaitseva Punjabi-tyylinen Chawla Chicken tarjoili muutamalla muovituolilla ja pöydällä varustettuna voimakasta curryä ja muitakin herkkuja varsin kohtuulliseen hintaan metrokiskojen alapuolella kadun varressa kulkukoirien pyöriessä jaloissa makupaloja kärttäen. Paikan asiakaskunnassa oli aika hurja vaihtuvuus, joten tämäkin osaltaan rohkaisi kokeilemaan katukeittiön herkkuja. Vaikka hurjia tyyppejä olemmekin, jätimme edelleen liharuoat syömättä tyytyen paikallisiin vegeherkkuihin ja mm.
tandoori aluun 60R (1,10€) ja vegetarian mushroom tikkaan 50R (0,93€). Oikein hyvää ja rasvaista. Voita. Nam.
Pakollisten kohteliaisuuksien jälkeen henkilökunnan kanssa kävimme vielä paikallisessa Alkossa ostamassa muutamat kingfisherit ja painelimme sitten guesthousiin unten maille.

Day 10, 19–20.1.2007, Delhi-Helsinki
Pitkästä aikaa hyvin nukutun yön jälkeen pääsimme aamusta matkatoimiston järjestämällä kyydillä hoitamaan jälkeenjääneet paperit ja rahasuoritteet pois päiväjärjestyksestä. Mr. Kumar ei ollut oikein vastaanottavainen nitistessämme varsinkin Agran Ganga Ratanin meiningeistä ja sivuutti aiheen aika olkapäitä kohauttamalla. Jälkimarkkinoinnissa on näköjään vielä vähän tekemistä, koska aihe otti oikeasti aivoon.
Uudesta vapaudestamme ilman kuskeja tai opasehdokkaita jätimme viimeiset saitsarit käyttämättä, ja pummasimme sen sijaan kyydin illaksi guesthousille kahdeksan aikaan mennessämme konetta odottamaan. (Joka siis lähti 02:00).

Painelimme kahta kättä heittäen kaupungille ja kävimme ensin muutaman tunnin kävellen Delhin keskeisimpiä kauppa- ja nähtävyyspaikkoja läpi. Reittimme kulki aika näppärästi myös erittäin eksklusiivisen The Imperial- hotellin taitse ja päätimme rohkeina tyyppeinä käydä kokeilemassa onneamme, josko saisimme siirtomaahenkiset gintonicit ennen kun henkilökunta heittäisi pummilta haisevat persoonamme pihalle. Homma itse asiassa onnistui erittäin onnistuneesti henkilökunnan ensin kysyttyä että asummeko paikassa ja kuultuaan kieltävän vastauksen ohjasivat meidät baariin, jossa muitakin persaukisia länkkäreitä oli drinkkejään imemässä. Hieno meininki ja ihan mahtavan ystävällinen henkilökunta ilman minkään valtakunnan kyräilyä tai tuhahtelua roposiamme kohtaan! Gintonic ja olut 1320R (25€), mutta totisesti kannatti ja paikallinen hotelliemäntä esitteli vielä auliisti näkyviä tiloja kertoillen niistä niitänäitä samalla pahoitellen että käytäntö oli hotellissa ei-asuville nykyään näin …kankea. No ei ollut.
Joskus lompakon salliessa saattaisi tietysti olla aika kunkkua viettää paikassa edes vuorokauden hinnan ollessa noin 250$/yö…
Muutama ammatikseen lentävä jenkkipilotti kertoi naapuripöydästä asuvansa itsekin muualla, mutta kertoivat että heidän asiakkaansa piti paikasta kovin paljon. Asiakas tulikin hetkisen päästä paikalle lähtöä tehden ollen teho-osastostakin tuttu Anthony Edwards perheineen.
En kuvannut 😀

Haaveilut haaveiltuamme kävelimme vielä läheiseen observatorioon tappamaan aikaa ja istumaan auringonpaisteeseen. Paikka oli itse asiassa mielenkiintoisempi kuin osasin kuvitellakaan ja läiskin vielä muutamia ruutuja alueelta. Pari tuntia nurtsilla istuskeltuamme kirjoja lukien, lähdimme vastahakoisesti kohti keskustaa ja uhkaavasti lähestyvää mutta väistämätöntä paluuta kotimaahan. Pistäydyttyämme vielä muutamissa liikkeissä, palasimme turistitoimistoon odottelemaan viimeisiä palveluksia heidän puoleltaan. Kaverit heittivät meidät autorikshawilla guesthousille ja siellä kulutimme odotusaikamme tappamalla aikaa samassa osoitteessa reissunsa välipäivää viettävän saksalaispariskunnan kanssa. Mukavia tyyppejä Hampurista häämatkallaan.
Kävimme myös vielä kerran snagarilla hankkimassa viimeisen mahdollisuuden vatsataudille.

Airport pick-up saapui ajallaan ja jätimme hyvästit United Indian Tours&Travelsin palveluille lopullisesti.

Day 10, 19–20.1.2007, Kentällä
Delhin kentällä meinasi vielä tulla viimeinen vinoilu vastaan.
Ensinnäkin kentälle päästäkseen tarvitsee olla lippukopio käsillä ja jonottaa turvatarkastuksen läpi passit näyttäen päästäkseen edes alueelle sisään. Sitten tulee muistaa oma-ehtoisesti käyttää matkatavarat läpivalaisulaitteen läpi, jonka jälkeen paketti sinetöidään. Sitten tulee edetä check-inniin, jossa tuhat muutakin turistia odottaa vuoroaan ja huomata ottaa immigrationia varten täyttölomake samalla ja täyttää se oikein.
Tämän jälkeen pitää edetä immgrationiin, jossa jonotetaan ja saadaan leimoja erilaisiin papereihin taas kerran. Tästä ns. kauppa-alueelle päästyä finskin asuun sonnustautunut Intialainen viittoi nopeasti etenemään turvatarkastukseen kentän ollessa kuulemma tukkoinen tähän aikaan. Kysyimme että onko toisella puolella vielä ostosmahdollisuutta jne. matkalukemisen ja sen kaltaisten asioiden hankkimista varten ynnä tupakointitilaa ja kaveri sanoi että ”onon”. (Ei muuten ollut kuin Pasilan asemalla nököttävän pystycafeen näköispainos ilman tupakointimahdollisuutta, joka sai seurueemme aika möksälleen 50 % sti. Pitkä lento kuitenkin edessä).
Niin, etenimme siis turvatarkastukseen, jossa läpivalaisun jälkeen natsatyyppi kyseli että ”badge?”. Ja mä että häh? Kävi ilmi, että ennen viimeistä tsekkiä gatelle, käsimatkatavaroissa tulisi olla lentoyhtiön nimilappu johon nämä läpivalaisijat löisivät leiman että ok. Muovinen, repussa kiinni oleva nimikyltti ei kelvannut. Mukava puoli oli vain siinä, että missään ei moisesta ollut mitään tiedonantoa ja takaisinpäin ei turvatarkastuksen jälkeen enää päässyt. Ai jumalauta!
Noh, paikallisviranomaisilta aikani tivatuttuani joku suostui viimein sanomaan että lentohenkilökunnalta saattaisi löytyä moisia, kunhan saapuvat paikalle. Viimein finskin siniasuiset enkelit saapuvatkin turvatarkastuksesta läpi ja sain kuin sainkin pummattua eräältä stuertilta ko. badgen jonka jälkeen sain taas kerran uuden paikallisen natsatyypin kiinni, joka kirjoitti nimeni badgeen ja viimein läpivalaisi reppuni. Vasta tämän jälkeen pääsimme jonottamaan gatelle, jossa laukkujen badgessa oleva leima vielä kerran tarkastettiin ennen lopullista koneeseen siirtymistä.
7 tiskiä, lukuisia leimoja ja aika paljon epämääräisyyttä ennen kuin olet koneessa. Olisikohan tehokkuusajattelun mahdollista saapua tähän osaa Intiaa aika vietävän äkkiä?

Epilogi: Huomaan lähinnä irvistelleeni matkan pulmia tässä kirjoituksessa, mutta epäilen, että ne ovat kuitenkin mielenkiintoisinta aihepiiriä ensimmäistä kertaa sinnepäin matkalle lähtevälle. Ei kannata käsittää väärin: matkasta jäi kaiken kaikkiaan hyvä maku, ja se jätti sen verran nälkäiseksi Intiaa kohtaan että jonakin päivänä lähden varmasti uudestaan. Myös avovaimoni on ollut rasituksista huolimatta matkaan tyytyväinen.

Maa on ihan perhanan moninainen, ja saimme aikaiseksi vain pintaraapaisun. Joku taisi kirjoittaakin, että Intia on kuin erittäin runsas hedelmäkakku, josta saa vain pikku palasia, tai jotakin siihen suuntaan. Pitää täysin paikkansa ajatuksena, vaikka siteeraankin lausetta nyt kurjasti. Köyhän ja rikkaan välinen kuilu on ihan saakelin jyrkkä ja konkretisoituu katukuvassa joka puolella. Esim. The Imperialista ulos astuttuamme ensimmäiset kerjäläiset olivat noin sadan metrin sisällä. Meillä menee kuitenkin täällä lintukodossamme ihan hyvin.

Länsimaiseen -tai ainakin suomalaiseen naiskäsitykseen maa saattaa olla aika vahvan itsetunnon omaavan paikka. Paikalliset naiset pukeutuvat erittäin peitetysti varsinkin maaseudulla luoden herkimmillään katseensa maahan turistiauton tunnistaessaan miesten tuijottaessa häpeilemättä kohti. Näimme matkamme aikana yhdet paljaat sääret polvesta alaspäin lämpötilan ollessa yli 22c, joka oli eroottisin näky viikon sisällä. Myös näkemämme miehet turisteja myöden olivat poikkeuksetta pitkissä punteissa lämpötilasta riippumatta.
Etelän rantakohteissa on varmaankin vapaampaa menoa.
Rohkeaa asustetta käyttävä länkkäri saattaa siis saada osakseen viheltelyä tai peräti käpälöintiä varsinkin yksinäisenä naisena matkustaessaan, kun avovaimonikin varsin pitkähihainen – ja lahkeinen look käänsi päät ihan joka puolella. Eikä mitenkään mairittelevalla tavalla, josta olisi voinut uroksena kukkoilla. Tätäkään ei sovi käsittää väärin tai antaa sen estää mahdollisia matkasuunnitelmia siihen suuntaan: paikka nyt sattuu vain olemaan miesten maailma, jossa ihmiset ovat kuitenkin pääpiirteittäin aivan valloittavan ystävällisiä ja vipittömän uteliaita valkonaamaisista matkalaisista. Joka puolella turistiin suhtauduttiin jopa vähän ylihuolehtivasti kysyen yleensä poikkeuksetta mitä me pidimme heidän maastaan?

Jos huonoja puolia noin herkistelemisen kannalta luettelee, niin minkäänlaista kädestäpitämisiä, herkistelyä tai pussailua ei katsota kauhean hyvällä Intialaisessa kulttuurissa ja naisten kuvaamisesta saattaa saada erään kuulemani tarinan mukaan maaseudulla turpaansa. Nämä ontuvat sanat häämatkalaisille ja kuvaamista harrastaville vielä viimeisenä varoituksena kerrottakoon.

Käy itse kokemassa, koska se on varmaankin taas ihan toisenlainen tarina.
Namaste. Anttoni.

Kategoriat
Intia matkailu

Intia 2007 checklist kaukoidän matkailua varten

Jaahas.

Eli ainakin seuraavat asiat tarvis ottaa huomioon kauko-idänmatkalle lähdettäessä. Tämä on lähinnä lista itselleni, mutta saapi sitä muutkin käyttää soveltaen matkakohteen mukaan. (Ei tämä oma ajatukseni ole, vaan matkamittari-Mikolta alunperin pokkana pöllimäni osoitteesta matkamittari.fi. Hyvä saitti. Tsekkaa!)

Pakkaa mukaan ainakin:
-rahavyö
-malarialääkkeet
-vatsalääkkeet (antibioottikuuri piti mahan kunnossa koko retken ajan, vaikka vedettiin aika erikoisia eväitä…)
-antihistamiiniä (kutinoihin)
-hyttysöljyä
-sadesuojat rinkkojen päälle taskuvarkaiden varalle
-vaijeri ja pikkulukkoja rinkan/rinkkojen kytkemiseksi asioihin ja saa näppärästi vetskarit kiinni

Hoida kotona ennen lähtöä:
– kämppä tyhjennetty/tms… siivottu?
– passit hommattu
– viisumit hommattu
– matkavakuutukset voimassa

– lentolipuista, passeista ja viisumeista otettu valokopiot ja em. dokkareista on myös kuvat salasanasuojatulla nettisivulla (Tai oma webmail-pohjainen sähköpostikin käy…hotmail vaikkapa..)
– tarvittavat rokotukset otettu
– apteekista tyhjennetty pakolliset lääkintätarpeet
– nettipalveluiden salasanalista tehty
– ensimmäisen kohteen hotelli varattu
– laitteiden akut ladattu
– mukaan lähtevistä laitteista on otettu sarjanumerot ylös
– myös mukaan lähtevien laitteiden takuutodistukset netissä tallessa
– luottokorttien katoamisilmoitusnumerot listattu
– duuniasiat hoidettu eli lopputili tulossa :)
– postit käännetty väliaikaiseen osoitteeseen
-hesarin jakelun keskeytys
-printti ekan hotellin varauksesta
-luottokortille likviditeettiä, ettei tule oho
-(ainakin Intiassa käytettäessä ulkopuolista airport pickuppia, ni printti varauksesta eli ns Voucher, joka allekirjoitetaan kyydin päätyttyä ja annetaan kuskille)
-lämpö pois talosta talvisaikaan
-kukille vettä
-joku tekemään lumityöt edes pari kertaa, että näyttää asutulta
-valo ajastimella varkaiden varalle ja jätä naapurille sana poissaolosta sekä haulikon pateja laatikollinen.

….jatkuu

Kategoriat
Intia matkailu

Lähtöpäivä lähenee

Perkama. Syksyn Hulluilta Päiviltä siippani urheasti 4h jonottamien Delhinlippujen (vain noin 700e kahdelta meno-paluu…) lähtöpäivä tulikin yllättävän äkkiä vastaan. Ens keskiviikkona pitäs sitten olla menokenkä jalassa.
Aika hurjalta näin ensikertalaisena tuntuu mennä mokoman hulinan keskelle, mutta kaipa sitä aina jotenkin selviää.
Kammera on hankittuna, rokotuksia on käsivarressa, kamitsuja on pakkailtu ja Lonely Planetin kaks eri versiota ovat olleet kovassa käytössä. Seuraavassa vaiheessa päästään sitten itse asiaan.

Ainoa tenkkapoo… tai aihe, josta olin huolissani tähän päivään saakka on ollut netistä ennakkoon buukatun hotellin löytäminen keskeltä Delhiä varsin myöhään (lento saapuu 00:10). Paikalliset taksikuskit kun ovat kuulemma aika…epäluotettavaa ja opportunistista sakkia useiden artikkeleiden mukaan ja saattavat väittää ihan mitä tahansa saadakseen asiakkaan johonkin kaverinsa hotelliin, vaikka olisitkin tehnyt ja maksanut buukkauksen jo muualle… Joka tapauksessa asia vaivasi sen verran että päädyin loppujen lopuksi hieman varmistelemaan saapumistamme ja buukkasin kohtuuluotettavan tuntuiselta saitilta (www.viator.com) auton ja kuskin hoitamaan homman kentältä hotellille. Vähän tyyristä oli (n 40e..kallista ja kallista…), ja samalla hinnalla nukkuisi jo kaksi ihmistä aika lailla hyvin Delhin keskustassa, mutta kun ei tiedä paikallisista oloista mitään, niin koitetaan nyt tälläistä sitten. Kerron myöhemmin oliko hintansa väärti.

Tarkoituksena on siis tässä kohdassa käydä pyörimässä n 10 päivän aikana (lentoineen) reitti Delhi-Agra-Jaipur-Delhi, eli ns Intian ”kultainen kolmio”. Ensin Delhissä parit päivät, sitten Agraan Taj Mahalia tsekkaamaan, josta Jaipuriin, jossa on aika liuta kummaa hämmästeltävää ainakin Lonely Planetin mukaan. Junalla olis tarkoitus reissailla ja kovasti kosmopoliittina esiintyä. Hätäisimmät varottelivat että Intia saattaa olla näin länsimaalaisittain myös kärsivällisyyden oppitunti, jossa mikään ei toimi heti. Katsotaan miten hermo kestää.

Tämä näin niinkun suunnitelmana tässä kohdassa. Koskaanhan ei tiedä mitä tulee matkamiehelle vastaan. Käytännössä varmaan on vatsataudin kourissa ekat viis päivää ja loput sataa. 😀

Lisää turinaa myöhemmin…

Ja tässä tilanne lähtöpäivän aamuna:

Kategoriat
matkailu terveydenhuolto viime aikojen tapahtumia

Kunnallisista palveluista iso käsi!

Kuka vielä väittää etteikö muka kunnallinen terveydenhuolto muka toimisi? (ainakin Helsingin puolella)
Koitin nyt Intianreissun lähestyessä metsästää kadonneita/unohtuneita rokotustietojani noin vuodelta 2000 ja soittelin Alppiharjun terkkarille, joka tuolloin oli kotipaikkana. Tässä välissä olin muuttanut Vantaalle, hukannut rokotuskorttini ja aika oli syövyttänyt kaiken tuosta edelliskerrasta unohduksiin muutenkin, joten odotusarvot eivät olleet ihan kauhean korkealla.

Sain varsin kohtuullisella puhelinjonottamisella hoitsun kiinni, ja hän alkoi samantien selvittämään asiaa.
Koneelta ei löytynyt mitään ensi hätään, mutta lupasivat selvittää asiaa lisää ja pyysivät soittamaan paikalliselle terveydenhoitajalle puhelinaikana. Soittelin, ja terkkari syvästi pahoitellen sanoi ettei nyt pääsisi tarkastamaan asiaa, kun henkilökuntaa oli talossa paikalla -2, mutta toimittaisi asian eteenpäin ja pyysi soittamaan toimistoon vielä kerran parin tunnin sisällä. Yeah, right, ajattelin, mutta lupaisin kuitenkin pirautella, koska toista kertaa ei voisi olla niin hyvä tuuri että pääsisin edes puhelinlinjoista läpi!

Yllätysten aika ei ole ohi, sillä uudelleen soittamalla sain kuin sainkin tiedot aika kohtuullisessa ajassa (varmaankin) kiireisiinsä hukkuvilta kipusiskoilta oikein ystävälliseen sävyyn. Aivan mahtava meininki! Hyvähyvä!

Olin siis ottanut 7.10.1999 (hoitsuparka oli joutunut kahlaamaan arkistoaan vähän aikaa, kuten päiväyksistä näkyy) Tetanuksen, Polion sekä Gammaglobuliinin, joten huomisella rokotuskäynnillä pitää vähän tohtoria kuulustella mitkä ovat vielä tarpeen, ja mitä eivät.

Joka tapauksessa isot propsit usein haukutuille terkkareille!

Edit: Tarina jatkuu: Nyt on Havrixista maksettu 50€ . Hep-a pitäisi seuraavan vuoden aikana pistää vielä uudestaan, jolloin se olisi voimassa seuraavat 20-v, joten kaiken muistamisen keskellä tämäkin pitäisi johonkin muistikirjaan laittaa.
Sekä malaria- että vatsatauti-antibioottireseptit ovat myös kourassa. Parempi puoliskoni oli ottanut samalla terkkarilla päivää aiemmin pistoksensa ja malarian vaaraa ei siellä toimineen valkotakin mukaan tarvitsisi kaupunkialueilla varoa lainkaan, kun taas oma työterveyslekurini suositteli mokomat hevipillerit hankkimaan. Nähtäväksi jää…

Kategoriat
matkailu moottoripyörä

Dokumenttireissu Euroopassa 1993

Hahaa. Löysin opiskeluvuosiltani noin kymmenen vuotta vanhan matkakertomuksen jostain koneeni hämäristä ja täten töräytän tämän esiin. Kirjoitusasusta saattaa olla montaakin mieltä, mutta silloin nuorena teki asioita vähän toisin…Käytin vain mietoa editointia tällä kertaa, jotta alkuperäinen tunnelma säilyisi virheineen.
Alunperin julkaistu TAMKin verkossa joskus -93.
Tervetuloa Pariisinmatkalle.
-w-

Näin kadotat kuvauskamasi Eurooppaan; eli erään dokumentin tarina A.Wikströmmin® silmin 1993

Ensinnäkin: Oli synkkä ja myrskyinen yö.

Kaikesta henkisestä valmistautumisestani huolimatta aamuneljä kolmekymmentä ei tunnu helpolta heräämisajalta vaikka se tapahtuisikin luonnonkauniissa Pispalassa. Läheisestä punkasta pilkistää yhtälailla vähemmän pirteä kuvakaalin pää, silmät sikkurallansa.
Nopeat aamutoimet ja kokka kohti Merimaskua, josta tarkoituksena on matkailuauton hakeminen…

Olemme ennättäneet puhua tehtävästä jutusta todella vähän. Eipä kaiketi kahden viikon varoitusajalla muuta vaihtoehtoa olekaan. Olen ehtinyt tavata ohjaaja-Kallen, sekä tämän vaimon, ”toimittaja” -Eijan vain kerran ennen lähtöä. Silloin juttelun taso liikkui väsymyksestäni johtuen liian korkealla tasolla niin, ettei punainen lanka paljon hilsettä hipaissut. Pääpiirteittäin kysymys on kuitenkin Kallen ja Eijan kihlajaismatkasta johon dokkarin tekeminen näin hilpeällä tavalla yhdistyy. Seurueeseen liittyy osaksi matkaa myös Mutanen, joka on matkalla Münsteriin Saksanmaalla ja aikoo liftata loppumatkan, niiltä osin mikä ei meidän reittiimme sovi.

…Matkailuauton ulkoinen olemus ei herätä ainakaan mitään riemunkiljahduksia ja kurkistus sisälle osoittaa kalustuksen olevan samaa käteenjäävää tyyliä. Lisäksi niskaan putoava räntäsade on vielä omiaan parantamaan fiilistä. Hirvittävällä hässäkällä kamat ihmisten keralla sisään ja matkaan kohti Turun satamasta lähtevää laivaa….

Perimmäisenä tarkoituksena on käsitykseni mukaan tehdä jonkinlaista henkilökuvaa Pariisin Suomen-instituutin tulevasta johtajasta, jonka nimen unohdan keskimäärin kahden minuutin välein. (Kimmo Pasanen; lat huom.) Lisäksi juttuun kietoutuu Eijan vanha kaveri Kimmo Toinen (Sahlman), jonka taidenäyttelyn avajaiset on tarkoitus kuvata keski-Ranskassa. Näiden kahden ihmisen kohtaaminen ja debatti on myös tarkoitus järjestää. Jonkunnäköinen ”tyhjä taulu” -käsitys tyyppien välillä on ja tästä aiheesta heidän sitten pitäisi lohkoa muutamat argumentit.
Eipä ihan kaikki osu vieläkään, mutta toisaalta äänittäjä aina jossain vaiheessa lopettaa ihmettelyn, alkaa keskittymään omaan hommaansa ja jättää ajattelun muille ???

Laivassa hengailemme hienotunteisesti kuvaPatsin kanssa muun seurueen mukana ehkä noin viisi minuuttia ja lähdemme sitten omille teillemme. Paatti on täynnä meluavia ruåtsalaisnuoria, ja pari tuntia heitä katseltuamme päätämme vetää perseet. Onnistuu hyvin. Vermuutin ja minttuviinan yhteisvaikutus on sen verran tehokas, että loppumatka jääkin sitten hyvin sekalaisten muistikuvien varaan.
Ei sen puoleen… ruotsin halki ajaminen ei paljon koskettele tehokasta TTVO (nyk. TAMK)-kaksikkoamme. Kollektiivinen pahoinvointimme ja pötköttely auton takaosassa aiheuttaa jo lieviä otsanrypistyksiä johtoportaan taholta. No, tuleehan näytettyä sitten kaikki parhaat puolet heti kerralla. Ensimmäinen myönteinen asia ilmenee: auton WC:ssä pystyy oksentamaan myös liikkuessa.

Seuraavana Tanska. Urheasti taistellen on kuvaajamme Patsi pysynyt vähän parempikuntoisena tähän saakka. (Vaikkei ole nukkunut freimiäkään). Keikkuva Tanskanlautta on kuitenkin liikaa ja joudun varastamaan laivan ravintolasta lautasen viedäkseni herkullisen smørrebrödin miesparalle myöhemmin syötäväksi. Eurooppalaisen lämmin ja terveellinen ilmasto alkaa käsitykseni mukaan tästä. Ainakin pystyn jo polttamaan ensimmäisen tupakan.

Helsingöristä ei ole liikaa matkaa Köpikseen ja ennen kuin huomaankaan Kööpenhaminan valot avautuvat silmiemme edessä. Eija on pyörinyt aikaisemminkin alueella ja päätämme yhteistuumin mennä Kristianiassa sijaitsevaan yleiseen saunaan. Aikalailla metka kokemus. Varsinkin jos nudailusta ja mudanhieromisesta kehoonsa tykkää.

Nukumme siis ensimmäisen yhteisen yömme Tanskalaisen kanavan rannalla. Mutasen saha pitää loppujengin tehokkaasti valveilla lähes koko yön.
Herään siihen, että kämppä liikkuu. Palelen ja pyörin kapealla punkalla koittaen olla tiputtamatta Patsia lattialle makuupussinsa kera. Johtopäätös: Auton lämppäri ei toimi, kämppä on huurteessa ja Kalle on päättänyt että arrideverci Tanskanmaalle.

Lähdemme ajamaan Amsterdamia kohti, koska suurin osa meistä ei ole koskaan käynyt koko paikassa ja ainakin minä haluan nähdä miltä huorakorttelit näyttävät. Jossain kumman risteyksessä loistavasti alkanut yhteistyömme Patsin kanssa pettää ja ajamme harhaan ainakin tuhat. Aihetta ei auta pätkääkään, että Eija, Kalle ja Mutanen ovat ilmeisesti päättäneet kostaa alkutörttöilymme ja heiluvat iloisessa hönössä pitkin ja poikin auton takaosaa. Aikamoinen kalabaliikki.
Päätämme kuitenkin jatkaa virheellistä tietä optimistisina. Mutasen pitäessä seuraa Hampurintarinoita kertoillen ja Patsin lukiessa karttaa pääsemme yllättäen, kappas kappas, Münsteriin johtavalle tielle. Tieltä pääsisi kyllä kääntymään Damiakin kohti, mutta olemme jo niin pitkällä että Kalle ohjaajan ominaisuudessa päättää, että menemme Münsteriin kahville tehden ainakin valoviikon pituisen lenkin.
Pitääkin olla niin joviaali että sanoo kaikkiin asioihin joo. No joo.

Pääsemme joskus epämääräiseen aikaan Münsteriin. Mutasella on ilmeisesti mennyt jokunen vuosi viime käynnistä, koska pyörimme kuin puolukat sanonkomä pitkin hapankaalien kaupunkia. Ihan OK noin niin kun kaupunkina kylläkin.
Jossakin vaiheessa luovutamme Mutasen kantakapakan mahdollisen löytymisen suhteen ja menemme ensimmäiseen pubiin joka vastaan tulee. Eipä ole enää kahteen vuoteen ollut etsittyä kapakkaa edes olemassa. Olen alkanut polttamaan lähes ketjussa aina mahdollisuuden tullen ja muutenkin kiristää päänahkaa. Tilanteesta päästään kuitenkin yksimielisyyteen siten, että M (kaupunki) etsii (murhaajaa) jollakin keinoin tuttavansa ja me jatkamme matkaa ilman kahvia.

Yövymme noin kuusikymmentä kilometriä Amsterdamista itään helvetillistä mekkalaa pitävän moottoritien kupeessa.

Iloinen (syntinen ja yhtäkaikki kirottu) Amsterdam näyttäytyy melkoisen sateisena, mutta kuitenkin hyvin vanhana ja kauniina kaupunkina.
Aikamme pitkin ja poikin keskustassa pörräiltyämme (Van Goghin museota etsien) tulemme johtopäätökseen, että jalan voisi ainakin käydä kaupassa, koska ymmärrettävistä syistä johtuen matkailukoppimme alkaa tuntumaan varsin ahtaalta.
Myös Hollantilaisten iloinen pitkämielisyys liikenteessä alkaa vaihtumaan nyrkinpuimiseksi. Skannailemme mielestämme loistavan parkkipaikan.

Tökssiihen.

Kukaan ei tässä vaiheessa kiinnitä pätkääkään huomiota sijaintiimme noinniinkun tarkemmin.
Käymme puodissa ostamassa välttämättömimpiä elintarpeita ja eikun takaisin.

Patsi pörräilee etujoukossa auton tykö ja kappas: Ovi on kuin onkin apposen auki; ei selällään, mutta poissa lukituksesta. Unohduksiahan sattuu, perkele.
Hihittelen typeränä mielessäni sisältä kuuluvaa muka huulenheittoa kadonneesta kamerasta ja myllätystä kämpästä katsellen samalla toivorikkaana punaisten lyhtyjen katujen suuntaan kaikenmaailman vähemmänkristillisiä toimenpiteitä ajatellen. Yhtäkkisesti karu todellisuus Patsin kalpean naaman muodossa ravistelee minut hereille lasilinnastani: Meidät on siis ihan oikeasti käännetty ! Jumankauta !
1 kpletta dokumentinteon kannalta hyvinkin olennaista välinettä eli kallis ja mukava videokameramme on poistunut. Muassaan hällä oli toinen olennaisuus eli DAT-nauhuri ynnä henkilökohtaiset ja rakkaat partaveteni ja deodorantti. Nyt sitten jo vähän korpeaakin, koska jäljellejäävä kalusto on dokumentintallentamisen kannalta toisarvoista ja henkilökohtaisesti joudun haisemaan loppumatkan.

Mietimme vaihtoehtoja:
a) myydään loputkin autoa myöten ja paetaan kanavan varrella sijaitsevaan asuntolaivaan polttelemaan paikallisia mömmöjä loppuiäksemme
b) menemme poliisille tekemään ilmoituksen kuin kunnon kansalaiset ikään.
c) etsimme jostain pitztserian, koska ryöstetyksi tuleminen aiheuttaa nälän tunnetta vatsan keskivaiheilla
d) pakkaamme loput kamat, ajamme Suomeen ja unohdamme koko jutun
e) emme pysäköi enää toistamiseen 300 metriä Amsterdamin pahamaineisesta keskusasemasta
f) kuljetamme allekirjoittaneen tomumajaa tästä eteenpäin katolla hajuhaittojen välttämiseksi
g) ottia tuota
Loppujen lopuksi toteutamme edellisistä kohdat b ja d, koska muut vaihtoehdot kuulostavat enemmän tai vähemmän huonoilta. Patsi tietää onneksi Pariisista jonkun kuvakaalin, jolta mahdollisesti saa kamat lainaan ja ääntähän nyt voi ottaa videollekin suoraan.. Kallen vaatimuksesta lähdemme epätietoisina pitsat syötyämme kohti punaviinien maata.

Matkan aikana Belgian tienoilla saamme jossakin välissä rakkaan kenkäpuhelimeni ladattua ja pääsemme soittamaan Pariisiin. Saamme kuvauskaluston lainaan.

Jos Amsterdam oli paha paikka ajaa isolla matkailuautolla liikenteen seassa niin Pariisi on kyllä kaikkien tippaleipien äiti, ainakin ensihätään. Ajotyylin kuitenkin oppii aika nopeasti ja jonkun tunnin pyörittyämme saamme kuin saammekin kuvauskaluston pakattua autoomme ja pääsemme etsimään leirintäaluetta, joka luonnollisesti sijaitsee kaupungin toisella laidalla. Oheistietona kuulemme että Kimmo Ensimmäinen onkin saanut jo potkut tulevasta virastaan haistateltuaan väärälle henkilölle Pariisin lehdistössä. Jatkamme matkaa varmana siitä, että meidät on kirottu.
Vihdoin viimein leirintäalue löytyy ja pääsen ensimäistä kertaa suihkuun useaan päivään. Suosittelen.

Illalla nautiskelemme paikallista punkkua Seinen rannalla keskellä Bolougnen teurastajan metsiä ja filosofoimme tulevaa juttua. Se tuntuu nyt jo paljon selvemmältä. Toisin kuin eräät. Olemme ilmeisesti hitsautumassa yhteen ryhmänä.
Lähentelee viittä geetä tämä sauma, sano.

Seuraavana päivänä yritämme ottaa yhteyttä Kimmo Ensimmäiseen ja sopiaksemme haastatteluajankohdasta. Jostain kumman syystä emme tavoita häntä puhelimitse vaan joudumme ajamaan taas kaupungin toiselle laidalle tapaamista varten. Parkkipaikkaa saa etsiskellä hyvin pitkän aikaa ja jossakin vaiheessa jalkautamme ohjaaja-toimittaja akselin ja jäämme pyörimään pitkin kortteleita liikenteen mukana. Tyyppi on himassa ja pariskunta kertoo, että haastattelu tehdäänkin vasta seuraavana päivänä Sorbonnen yliopiston viereisessä katukahvilassa. Ja erottamisesta ei ainakaan hän ole kuullut. Suomalaisten pienet piirit Pariisissa ovat näemmä melkosen huhuihin uskovaista porukkaa… Tahi muuten vaan kateellisia.

Koitamme etsiskellä Suomi-instituuttia Pariisin latinalaiskortteleista. jättääksemme kaluston hetkeksi sinne, koska jostain kumman syystä emme uskalla enää jättää autoon mitään arvokasta. Jossain vaiheessa auton jäähdytysjärjestelmä ei suostu enää toimimaan toivotulla tavalla ja koneen ”keittämisen” pelossa ajelemme lämppäri täysillä +17°c asteisessa Pariisissa.

Instituutti löytyy lopulta ja saamme armeliaasti jättää kalustomme Suomea puhuvien ihmisten kynsiin ja käymme tutustumassa seuraavan päivän kuvauspaikkoihin jättäen auton sakkopaikalle. Ranskalaiseen tapaan.

Koitamme aamutuimaan käydä ottamassa kuvituskuvaa Sorbonnen vanhasta ja arvokkaasta yliopistosta, jonne Kimmo ensimmäinen on juuri jättänyt viisi vuotta valmisteilla olleen väitöskirjansa. Pääsemme vanhasta sivuportista sisään noin kaksi metriä ennen kuin vikkelästi ranskaa puhuva sinipukuinen vahtimestari nostaa hanskan pystyyn. Kuvaaminen kielletty. Patsi sokeltaa useita käsittämättömiä lauseita vaksin suuntaan ja yks kaks pieni ranskalaisen näköinen jätkä johdattaa meidät jonkun intendentin tapaisen luo. Loppujen lopuksi saamme kuvausluvan ja otettua ensimmäiset kuvat koko reissun aikana. Lumous on särkynyt !

Painelemme loistavan kokemuksen siivittämänä Pariisin katukahviloiden liepeille ottamaan lisää kuvituskuvaa. Seuraava tenkkapoo meinaa tulla erään katutaiteilijan kohdalla, joka ei ole lainkaan innostunut televisioon pääsemisestä. Saamme jotenkin änkytettyä, että teemme dokkaria suomalaisesta taiteilijasta ja yhtäkkiä samainen katutaiteilija johdattaakin meidät toisten taiteilijoitten luo jotka vääntävät jonkinnäköisellä spraymaalitekniikalla hiton hyvän näköisiä juttuja. Kukakohan näitä sitten ymmärtäisi ??
Ihan hyvää kuvaa tarttuu nauhalle ja soundeja kans. Myös Mr K1.:n kuvituskuvat saadaan viimein narulle.

Ajelemme sitten Kimmon kotiin, jossa teemme parin tunnin aikana haastattelun ja otamme kuvituskuvat hänen tauluistaan. Tarkoituksenname on jättää Pariisi ja suunnata 300 km etelään, jossa on tarkoitus olla saman yön aikana. Väsymys kuitenkin iskee ja painelemme takaisin leirintäalueelle unten maille.

Maalla on mukavaa. Löydämme kohtuullisen hyvin kyllä alueelle, jossa Kimmo Toisen on tarkoitus asua. Itse talon löytäminen onkin sitten hankalampi tapaus, koska karttamme, jotka ovat todennäköisesti Kallen jäämistöä jostain seitsemänkymmentäluvun kultaisilta vuosilta, eivät paljoa auta. Soitamme Kimmolle (2.) ainakin viisi kertaa ja lopuksi löydämme oikean osoitteen.

Jos romanttiset haavesielut ovat joskus maalanneet itsensä keskelle ranskalaista maalaisidylliä, niin tässä on varteenotettava vaihtoehto. Kaksikerroksinen talo, jossa Kimmo ja tämän nykyinen siippa Jérome asuvat on peräisin jostain 1800-luvulta. Korkeat huoneet, joissa todella hyvällä maulla kunnostettuja vanhoja käyttöesineitä. (Vastapäätä asuvat mustalaiset kuulema tuovat niitä aina silloin tällöin.), ainakin neljä metriä korkealla olevat katot. Kiviportaat, jotka herättävät ainakin tuhat kysymystä talon historiasta. Sauna, joka on holvikaarikattoisessa kellarissa. Puutarha, joka on parin hanhen ja koiran kansoittama. Keittiössä avotakka ja kamiina lämmitystä varten. Vanhoja lamppuja hämähäkinseittien ympäröimänä jnejnejneetceteraetcetera… Kaikki tämä on rakennettu kahdessa vuodessa sähköjä myöten. Poijjaat ovat tehneet kaiken omin pikku kätösin ja saunoineen, vesineen und sähköineen vain noin 13 000 markkaa!
Kuljeskelemme pitkin kämppää ns. monttu auki. Matkan rasitukset ja vaivat tuntuvat todella toissijaisilta tämän kaiken rinnalla. Käymme kukin vuorollamme saunassa ja istahdamme keittiöön juttelemaan.

Kimmon kertomaa (erittäin vapaasti lainaten): ”Kun talossa oltiin asuttu pari kuukautta, ei tämä ollut paljon muuta kun seinät ja katto, josta niistäkin jälkimmäisestä satoi sisään. Kaikki sisustukseen tarvittava puu- yms. materiaali on keräilty kaatopaikoilta tai saatu lahjoituksina. (Kimmo elättää itsensä kuvataiteilijana ja Jérome on free-lance-valokuvaaja, joten rahaa ei hirveästi ole.) Talo maksoi alkujaan n 20 000 frangia (n.20 000 mk) kaksi vuotta sitten ja kylän pormestari jollakin tavoin munasi kauppoja tehtäessä ja myi vahingossa kaksi tonttia yhden hinnalla. Nyt on sitten ainakin maata.

Toinen onnekas tapahtuma oli viime syksynä. (-94). Oli pimeä ilta, kun ovelta kuului koputus. Oven takana seisoi kerjäläisen näköinen tyyppi pyhiinvaellusmatkalla jalan Pariisista Jerusalemiin parin koiran ja valtavien kärryjen kera. Hän oli käynyt jo pappilassa ja pormestarin luona, mutta kukaan ei ollut ottanut yöksi. Kimmo meinasi ensin kieltäytyä, mutta muisti sitten muuan tarinan parituhatta vuotta sitten, jossa myös kaksi kulkijaa pyysi yösijaa saamatta sitä ja ajatteli pistää paremmaksi.
No, vieraanvaraisia kun ovat, kestitsivät he sitten outoa kulkijaa toisin ihmetellen illan aikana tämän sivistyneisyyttä ja loistavia yleistietoja oikeastaan mistä tahansa aiheesta.
Aamulla tyyppi paljasti olevansa Vatikaanin lähettämä henkilö, jonka tehtävänä on tarkkailla kuinka nykyään otetaan matkalaisia vastaan ja hän aikoo myös kirjoittaa kirjan matkastaan.

Kylän kapakassa samainen kulkija sitten julisti pariskunnan erinomaisuutta suureen ääneen. Eräs vanha rouva liikuttui aiheesta kovin ja kysyi tilaisuuden jälkeen että tarvitsisitteko te pari taloa lisää, kun teillä noita yövieraitakin käy. Saatte parillakymmenellätuhannella frangilla. Nyt siis tyypit omistavat kaikkiaan kolme taloa, joista yhdestä tulee vierastalo ja yhdestä Kimmon ateljee.”

Voinette kuvitella, että tässä vaiheessa kuvausryhmän leuat tapailevat pöydän pintaa, mikä ei suinkaan johdu väsymyksestä. Kimmo ampuu vielä tarinan:

”Alkuaikana meillä oli täällä myös pariisilainen kani. No eihän tuollainen vieno luontokappale kestä jatkuvaa vetoa ja kylmyyttä, joten eräänä päivänä se päätti, että nyt riittää tämä kylmässä eläminen ja hyppäsi takkaan, jossa oli avotuli. Kimmo huomasi tapahtuneen kyllä heti ja poltti myös itsensä jonkin verran kania pelastaessaan. Myöhästyi kuitenkin vähän, eli kanin uusi hiuslook oli lähinnä Kekkosen luokkaa. Seuraavana yönä tuli (noutaja) pakkasta ja kani paleltui.”

Koitamme olla nauramatta, mutta nauramme kuitenkin.

Seuraavana päivänä ammumme jonkun pätkän taas kuvituskuvaa ja koitamme muutenkin olla toimeliaita nuoria miehiä.

Illan suussa paikalle saapuu myös Marianne Tukholmasta. Noin viisissäkymmenissä oleva tuulihattu, joka on näyttelyn avajaisten toinen esilläoleva artisti ja Kimmon pitkäaikainen työtoveri. Juttelemme niitänäitä in english ja jossain vaiheessa Kalle, Eija ja Kimmo painuvat yläkertaan keskustelemaan tulevasta jutusta jättäen meidät kultturinvaihtoon. Kuulemme keskustelun kiihkeyden katossa olevista rei´istä ja painelemme sopivan monen viinipullon jälkeen virittämään kameran ja mikrofonin, että saisimme edes Kimmon puhetta taiteestaan talteen. Valitettavasti mikrofonin aikaisemminkin pätkinyt virtasyöttölaite sanoo itsensä irti, emmekä saa edes ääntä tarttumaan nauhalle. Kiroan taas kerran varastettua DAT-nauhuria.. Kello kolme yöllä toteamme että näyttelyn avajaisten rakentamisen kannalta se on liikaa ja vetäydymme hetkeksi yöpuulle.

Aamulla ajamme eksymistä välttääksemme pariskunnan peesissä noin kolmenkymmenen kilometrin päähän Hérissoniin. Näyttelypaikka on vanha, hiton hieno linnamainen rakennus, missä ei ole mitään. Marianne, Kimmo ja Jérome alkavat puuhaamisen ja me kuvaamisen. Kuvat otettuamme painelemme kauppaan tuliaisostoksille, koska varsinainen haastattelu on mahdollista toteuttaa vasta illalla kun Kimmo palaa.. Jään autoon odottamaan kun muut painuvat kauppaan. Yli tunnin odotettuani Patsi palaa silmät kirkkaina ja kertoo juuri käyttäneensä kahdeksansataa frangia ruokatarvikkeisiin. Pääasiassa juustoja, punaviinejä (n 8-18 fr/pullo), olutta (26 fr/24 pulloa) etc. Taidanpa muuttaa tänne. Paluumatkalla otamme lisäksi kuvan auringonlaskusta, joka täälläpäin on melkoisen nopea toimenpide.

Takaisin talolla aloitamme haastattelun valmistelut ja miedon punaviinin maistelun. Hillitsen punkku-osastoa, koska työntekeminen kännissä tökkii heppoista etiikkaani vastaan jonkin verran. Kaikki ovat paikalla ja kuvaamme haastattelun pois. Se kestääkin odotettua pitempään, joten kello on taas hyvin paljon ennekuin pääsemme nukkumaan.
Kuvaamme kuun loisteessa myös Eijan shamaanitanssin noitarummun kera.

Näyttelyn avajaispäivä on pilvinen ja kiireinen. Touhuamme tehokkaasti koko aamupäivän kaluston keralla ja valmistaudumme henkisesti tekemään timanttia kuvaa käsivaralta (siis Patsi valmistautuu kuvaamiseen, itse sekoilen enemmänkin piuhojen kanssa).

Klo 16.
Näyttelytila on muuttunut kolkosta hallista viihtyisännäköiseksi taidenäyttelyksi. Miehenkorkuisessa takassa palaa tuli ja joka puolella on ihmisiä pienissä ryhmissä keskustellen.. En pysty millään käsittämään että näinkin pieneen kylään voi tulla näin paljon ihmisiä taidenäyttelyn avajaisiin pitkienkin matkojen päästä. Tottakai hyvä niin, mutta en voisi samanlaista kuvitella tapahtuvan esimerkiksi Suomessa. Naiset ovat kuin Pariisin katukuvasta suoraan tyylikkäine hattuineen ja tyköistuvine pukuineen. Miehillä päällä hillitysti puvun takkia ja solmiota. Kaikkialla hillittyjä valoja, laskeutuvia kankaita, vapautunutta sorinaa ja pöydän antimien maistelua. Huhhuh. Surffailemme kameran kanssa ihmismassassa jonkin aikaa ja pakenemme sitten pihalle.

Ajamme ennakkoon Kimmon talolle valaistaaksemme kuvattavat juhlatilat ja rentoutuaksemme hetken. Kesken kaiken kyläläisiä alkaa virrata sisään vaikka talon omistajat ovat kaikkia muuta kuin paikalla. Kielimuuri osoittautuu ylittämättömäksi, joten ohjailemme vieraat hetkiseksi keittiöön viihtymään keskenään ja poistumme itse paikalta yläkerran pimentoihin. O tempora o mores.

Jonkin ajan päästä myös Kimmo ja Jérome saapuvat ja lähes välittömästi heidän jälkeensä muut näyttelyvieraat. Jokaisella on jotain tuotavaa mukanaan. Toisilla valtavia kukkakimppuja ja toisilla taas piirakoita, punaviiniä, tuoreita mansikoita tms. Lähes kaikki kättelevät toisiaan ja toivottavat hyvää iltaa kielimuurista riippumatta. Kielten sekamelska on melkoinen ja edustettuna ovat ainakin Ranska, Espanja (Equadorilaisittain ääntäen), Englanti, Suomi ja Ruotsi.

Syödään juodaan ja puhutaan käsillä (olevista asioista). Esilläolevista ruuista saisi aikaan oman tarinansa, mutta voin vakuuttaa että kokemus on eräs herkullisimmista, jota olen suuhuni pistänyt.

Laitamme kuvauskaluston hetkeksi sivuun ja seuraavassa vaiheessa laitamme niitä taas ylle kun yläkerrasta kuluu mahtavaa ilonpitoa ja älämölöä. Näky on lievästi sanoen mielenkiintoinen.
Kaikki istuvat samassa huoneessa. Joku nousee seisomaan ja aloittaa laulun. Muut yhtyvät kertosäkeeseen tai tanssivat mukana. Eipä tarvitse paljon ohjelmatoimistojen apua viihdyttämissuhteessa. Kuvaamme sikana.
Lähes jokainen kansallisuudesta riippumatta käy esittämässä jotakin. Meitäkin houkutellaan laulamaan jotakin Suomeksi, mutta piiloudumme kameran taakse. Onneksi Kimmo tulee paikalle ja pelastaa tilanteen.

Kaikkien kuvien äitikälyvelisisko jää ottamatta: Taiteilija vehkeineen tuossa auringon pieksemässä, kuvankauniissa rypsipellossa. Kuinka pieni ihminen kasvannaisten keskellä voi ollakaan kaunis näky.

Lähdemme seuraavana aamuna kohti Pariisia. Jäähyväiset pariskunnalle ja kokka kohti Suomea. Palautamme kuvauskaluston ja aloitamme taipaleemme halki Euroopan. Olemme laskeneet, että yhteen putkeen ajamalla saatamme ehtiä juuri ja juuri Tukholmasta lähtevään Suomen lauttaan.
Ajamme siis yhteen putkeen lähes 32 tuntia jääden kerran jo miltei bensapiippuun vaihtaen kuskia välillä lennossa jne.

Vielä Helsingörin ja Helsingborgin välisellä lautalla tilanne näyttää hyvältä. Olemme pari tuntia jopa etuajassa ja alamme ajaa taas kerran hullun lailla kohti Tukholmaa. Neljäkymmentä kilometriä Helsinborgista autosta hajoaa viitosvaihde, mikä tiputtaa matkanopeuttamme noin kaksikymmentä kilometriä tunnissa. Jatkamme kuitenkin suomalaisella sisulla ja laskemme vieläkin ehtivämme reilusti.

Norrköpingin kohdalla juutumme ruuhkaan, joka kestää yli puolitoista tuntia. Selviämme siitä ja laskemme, että vieläkin on mahdollista ehtiä ja soittelemme samanaikaisesti Viking Linelle. Patsi luukuttaa nappi laudassa eteenpäin, kunnes vastaan tulee uusi ruuhka. Nyt alkaa jo epäuskoisuus vallata alaa. Ei meillä ole enää mahdollisuuksia.

Jostain kumman syystä emme vieläkään luovuta ja ajamme sataa halki Tukholman kellon tikittäessä koko ajan eteenpäin.
Loppujen lopuksi olemme vain kymmenen minuuttia myöhässä ja väärässä terminaalissa.
Kalle ja Eija polttavat päreensä toisilleen välittömästi ja Patsin kanssa lähinnä pyörittelemme päätämme.

Alkujärkytyksestä toivuttuamme päätämme lähteä katsomaan oikean terminaalin ja lähteä sitten Kallen ystävälle Rolfille saunomaan ja nukkumaan. Pysäytämme auton Viking Linen terminaaliin ja jaloittelemme hieman.
Saamme Rolfin puhelimitse kiinni ja hyppään ajajan paikalle. Käännän virta-avaimesta ja mitään ei tapahdu.
Ajattelen, että unohdin vain ”hehkuttaa” dieselmoottoria, mutta ei. Solenoidi on ns. paskana ja auto ei yksinkertaisesti vain käynnisty.
Työnnämme auton sivuun, soitamme Rolfille tapahtuneesta ja korkkaamme Kallen pastispullon. Ei harmita enää.

Aamulla saamme sähköä konttiautosta ja silmät sikkurassa suoriudumme laivaan. Eli keulaportit auki Eurooppaan.
Vielä sentään jaksamme vitsailla, että kaiken todennäköisyyden mukaan laiva uppoaa tms. jotta matka olisi täydellinen.

Saunaan, parranajo, hampaanpesu, deodoranttikauppaan, vähän unta ja syömään a´la carteen. Pari tuntia ruokailun jälkeen Patsi voi hyvin huonosti eikä omakaan oloni ole parhaimmasta päästä. Epäilemme salmonellaa. Yrjö tulee sitten koulun pihalla ja porttivahti ei meinaa päästää autoamme sisään eikä ulos. Että sikäli, mutta …
Onneksi laiva ei uponnut.

Tällä matkalla olivat siis roolihenkilöinä :

ohjaaja : Kalle Pursiainen
ohjaajan vaimo : Eija ei vielä Pursiainen
kuivaaja : Petri ”Patsi” Nuortimo
matkaseura : taksikuski Mutanen
äänitys ja tämä
teksti : Anttoni Wikström

Sivuosissa:

Kimmo Pasanen : tuleva Pariisin Suomi-instituutin johtaja, kuvataiteilija, maailmankansalainen
Kimmo Sahlman : myös maailmankansalaistunut kuvataiteilija, Eijan vanha koulukaveri
Andria OY : joka välittää hajoamispisteessä olevia matkailuautoja
Nokian GSM : joka kuuluu lähes koko Euroopassa
Ranskalainen punaviini, joka on maailman parasta juomaa
kuvakaali Majavesi Pariisissa
noitarumpu ja Eurooppalainen lainsäädäntö
sekä kaikki loistavat ihmiset, jotka auttoivat matkan onnistumisessa sekä TV2:lla, TTVO:lla että muussa mielessä.

Matka suoritettiin TV2:n ja Tampereen Taiteen ja Viestinnän laitoksen yhteisprojektina 7.4.1995-18.4.1995 välisenä aikana. Budjetti oli n. 20 000:- fim. TTVO:laisille maksettiin kutistettua ulkomaan päivärahaa. (200:-/päivä). Laitteistojen ja henkilöiden vakuutukset ja matkan rahoituksen hoiti TV2. Ja hävityksen /kauhistuksen allekirjoittaneet . Kalusto ja tekninen henkilöstö tuli ja meni TTVO:lta.

Persnettoa tuli tottakai jonkin verran, koska vakuutus ei korvaa mm. lainakamojen vuokraa, mutta tällä hetkellä laskeminen on vielä kesken. Koska kysessä oli ennenkaikkea pariskunnan kihlajaismatka ja vasta toissijaisesti kuvausmatka suosittelen tämän tekstin lukemista vähemmän kriittisenä päivänä.
Muistorikas reissu.
Suosittelen.
AW. (ja pazzi vähäisinpänä ja vihoviimeisenä.)

Kategoriat
matkailu moottoripyörä Norja

Norjanreissu viidessä päivässä, 2006


-Sunnuntai-

Huomenna sitten alkaa tämän kesän retki-osuus ennen loman väistämätöntä päättymistä ja Morian mediakaivoksille palaamista. Ewäkset ovat pakatut, laukkusatsi kiinnitettynä (josta ihan eri artikkeli aikaisemmin) ja mieli virkeä.
Tarkoituksena on porhaltaa huomenna heräämisen jälkeen ensin Somerolle, josta seurailla vähän aikaa Härkätietä Turun suuntaan. Siitä Uudenkaupungin kautta Raumalle, jossa velimeihen hoteisiin ja uutta perheenjäsentä hämmästelemään. Tiistaina aamutuimaan pitäisi tavata sitten muut retkeläiset ja aloittaa siirtyminen kohti Norjaa toistaiseksi epämääräistä laivayhteyttä käyttäen. Norjaan siksi, että se muodostui varsin ex-tempore-tyyppisesti kohteeksi muutamien alunperin reissuun lähteneiden jouduttua epäonnisten sattumien uhriksi (töihin) ja omien, varsin suurimittaisten rakennusprojektieni peruuntuminen pankkilikviditeettien ”kapeutemiseen” aika myöhäisessä vaiheessa tämän kesän osalta jolloin muut ajoihmiset olivat jo suunnitelmansa tehneet…

Aikaa alta viikko ja budjetti…pieni kuten tavallista kun kaikki rahat menevät…moottoripyöräilyyn…hmmm…. =)
Kiinteäkattoisia asumuksia olisi tarkoitus vältää ja ruoat itse kokata. On kuitenkin telttaa, trangiaa ja uutta makuualustaa pyörän selässä niin että pitäis taittua vaikka keskellä vuonoa. Pyörä on saanut myös uudet tassut, joten tuntuma tiehen pitäisi olla hyvä.
Saa nähdä. Matkaraporttia keikasta myöhemmin.

Itselleni muistutukseksi: aloituskilsat tältä kesältä tähän saakka 4515 km ja kokonaisajokilometrit pyörällä 15095 km. Uudet renkaat olleet alla ehkä noin 500 km.

Ugh.

-Maanantai-

Polttaa, kesäkatu miestä…
Tänään alkoi sitten tämänvuotinen reissu. Laukkuihin pakkasin välineistöä noin kolmenkymmenen kilon edestä ja tähän kun lisätään vielä teltta, karttalaukku täynnä karttoja sekä muut retkeilyyn liittyvät välineet, niin kamaa on. Sivulaukuissa on painoa noin kympit kummasssakin ja takana oleva topbox on jo vähän yli kantokykynsä (n 12 kg ja painoa sais olla se 10…) pitäen sisällään melkoisen satsin säilykkeitä, pussikeittoja, trangian etc retkeilyrekvisiittaa jota nyt Norjan matkailu saattaisi pitää sisällään, koska siellähän ei näillä tuloilla ulkona syödä. Bensakin varastetaan. Tai jotakin. Hähäh.

Puolilta päivin hetken reittiä arvottuani päätin suunnistaa aluksi Somerolle Nurmijärven ja Vihdin (tiet etenemisjärjestyksessä muistaakseni 1321-1322-1222-1224-1282-1281 ja 280) kautta ja etsiä sieltä Hämeen Härkätien Turkua kohti, jota on useissa moottoripyörä-alan julkaisuissa kovin kehuttu. Tarkoituksena oli sitä seuraillen painella Raumalle velimiestä moikkaamaan ja sitten aamulla Turkuun laivaan ja kohti Norjaa. Osasyy päivää aikaisemmalle lähdölle ja reittivalinnalle oli myös aika perhanan raskaaseen laukkusatsiin totutteleminen, joka oli muuttanut muuten niin mukavasti käyttäytyvän zukizukini lähinnä läskimoosekseksi ja jota sai kääntää mutkiin ihan tosissaan.
Lämmin keli meinasi saada lihavalle hien pintaan. Osasyynä oli varmaakin uusi ja hieno alusasuni, joka oli aivan liikaa ajopuvun alla lämpömittarin ollessa jossakin miljoonan tienoilla. Ei hyvä ajatus ollenkaan.

Matkanteko alkoi aika verkkaisesti ja pysähtelin useita kertoja korjaamaan ja tarkastamaan pakattuja kamoja milloin mitenkin ja syyllistyin myös ihan peruslorvailuun tien varressa maaseudun tunnelmaa imeskellen vesipullon kera.
Sen ainakin opin pikku hiljaa lonniessani eteenpäin, että satulalaukkuihin olisi hyvä jättää jo lähtökohtaisesti paaljon enemmän tilaa. Liiat vaatteet tulisi saada johonkin, ja topboksiin ei saa tulla näin paljoa painoa, koska pyörän käsitteleminen muuttuu aivan kummalliseksi painopisteen sijaitessa liian takana ja ylhäällä.
Bad packing, jota onneksi säädettävällä jousituksella saa edes vähän pelastettua!

Toinen aivan pe*se innovaatio oli lampun päälle asentamani pappavisiiri reissua varten, joka lähti nopein liikkein irti noin 30 km ennen Someroa ja siirtyi osaksi matkatavaroita. Aivan karmea kohina! Vaikka pidän aina reissatessani tulppia päässä ja kypäräni on varmaankin hiljaisin, joka markkinoilta löytyy (Schubert S1), niin tuollaista mekkalointia ei kestä kyllä Erkkikään! Ihan liian korkea keksintö ja aiheuttaa vain huminaa. Ja rumakin vielä. Työkalusetti esiin penkin alta ja pikku asennushomma käyntiin tien varressa ihan noinniinkun yhtäkkiä parinkymmenen minuutin ajaksi. Kiitos vain paikalle kurvanneelle Rykkös-kuskille joka ystävällisesti malttoi pysähtyä tiedustelemaan että onks kaikki okkei… V-käyrää lukuunottamatta oli, kiitos kysymästä vain! Ystävällistä että maltoit pysähtyä!
Kaippa sitä pikku tuulen kestää, päätin pakatessani keksintöä varusteverkkoon.

Noh, matka jatkui viimein aika paljon hiljaisemmissa tunnelmissa ja Hämeen Härkätiekin alkoi häämöttää (2264). Eikun Someron keskustaan ja kylttejä kohden! Hurraa! Ja muu muu!

Aamun kuppaaminen ja visiirioperaatio olivat myöhästyttäneet päivää jo aika tavalla, joten ajoin tien nopein liikkein läpi Liedon tienoille saakka ja painelin siitä yhdellä liikkeellä Turun kehätielle Raisiota kohden. Härkätie jäi valitettavasti vähän jäsentymättömäksi tällä kertaa ja vaatisi varmaakin vähän leppoisamman aikataulun ja mielentilan kun nyt oli käytettävissä. Mukavaa etenemistä Härkätiellä oli ja tein itselleni lupauksen palata aiheeseen vähemmän kiireisissä merkeissä…

Raisiosta ajoin pohjoiseen ja siltä hetken päästä Kustavin suuntaan (1914-192-194-196) tarkoituksena kääntyä rannikolle ja Uudenkaupungin kautta Raumalle. Aika…hmmm…tylsä pätkä itse asiassa. Uudessakaupungissa pyörähdin keskustassa pakollisen kierroksen muistelemassa Suurta Seikkailu-keikkaa pari vuotta aiemmin ja sattumalta tapasin paikallisen puuhamiehen samalla Olga-laivan edustalla olevalla parkkiksella kurvaillessani. Pikku jutustelujen jälkeen painuin taas tien päälle (196-1960) ja viimein illan suussa olin viimein velimiehen hoteissa Raumalaisessa lähiössä.

Parit kaljat, mukavat porinat, suihku, soitto kotiin että hengissä ollaan edelleen ja ztaa nahkaan. Johan tuli treenattua.
Kivaa!

-Tiistai-

Aamulla kömmin sianpieremän aikaan ylös Raumalla. Herkät jäähyväiset opiskelijapariskunnan sohvalle, sekä nastoille koirille ja suunta Turkuun. Tankkasin fillarin ja painelin matkajännittyneenä aamuliikenteen sekaan kellon vedellessä jotakin seitsemää. Ihan tajuton sumu ja aamun liikennehumu tössähti vastaan välittömästi kun pääsin ulos kaupungin alueelta. Luoviessani rekkojen seassa melkoisen mielenkiintoiseksi homman teki se, että alijäähtynyt vesi jäi liiman tavoin kiinni visiirin rajoittaen näkyvyyden jotakuinkin nollan tienoille. Hirviäkin saattoi matkan aikana olla. En onneksi nähnyt… mitään.

Noin ysiltä olin Turussa edelleen yhtenä kappaleena ja sumukin oli kadonnut kuin maan nielemänä. Otin kommunikaatiovälineistöä esiin ja yhteyttä Navigaattori I:n sekä koneinsinööri A:n joiden keralla jo viime vuonna sekoilimme Kroatialaisilla mutkateillä. Herrat olivat itsekin joutuneet jo Suurelta Kirkolta entiseen pääkaupunkiin ja pikku odotuksen jälkeen seurasikin iloinen jälleennäkeminen. Edellisvuoden ryhmästä vain uskollinen ystäväni Kaptah oli tällä kertaa joukosta poissa ennekkotietojen mukaisesti. Ne tuoreet parisuhteet varmaankin… Äh, annetaanpa äijäparan olla.
Tiedossa olisi siis pitkiä päivämatkoja, telttailua, sekä muutenkin moottoripyöräilyä erittäin retkihenkisessä ja matalabudjettisessa meinigissä. Mahtavata!

Nousimme varsin sopuhintaisen Seawindin uumeniin (21,50e /tyyppi hytteineen JA pyörineen) ja lähdimme 9:45 matkaan saapuaksemme Stokikseen 19:30.
Laivasta ei nyt sen enempää. Mukavat hytit, pikkuinen baari/kanttiini jossa kelpo ruoat ja tekemistä nolla kirjankin jäätyä satulalaukkuun. Torkuimme reittisuunnittelun ohella miten kuten matkan aikana ja lätisimme joutavia. Vaikka varastoon ei voikaan nukkua, niin yrittää aina voi. Sekin onnistui loppujen lopuksi.

Tukholmaan saavuttuamme alkoi siirtyminen teitä E20 ja E18 pitkin Ruotsin läpi. Olimme sopineet, että annamme palaa kunnes uni tulee. No ei tullut. Hyvien hirviaitojen ja vähäisen liikenteen ansiosta painelimme koko matkan Norjaan asti. Mahtavaa tietä! Hana auki ja menoks vaan. Suosittelen tälläistä vaihtoehtoa vilpittömästi kun tuon vuorokauden siirtymisen kuitenkin joutuu suorittamaan joka tapauksessa likkuttaessa syrjäisestä maastamme autuammille ajomaastoille.

Yöllä Norjassa olimme noin 02:00 suomen aikaa noin 70 km Oslosta itään Öerjessä. Painelimme omin luvin nukkuvalle leirintäalueelle hiljaisesti kuin varkaat, (moto-Guzzi tehoputkillaa ON aika hiljainen veijari…NOT)
joka aamulla maksoi 100 kr eli noin 14e yhdeltä ukolta ja teltalta. Isä-poika-kombinaation retkikunta eli kaks ukkoa ja teltta tais olla joku 130 kr.



Ajokilometrejä tuli loppujen lopuksi päivälle noin 400 km plus kotimaan siirtymät tahoillamme. Ei ollenkaan paha. Opiksi tältä päivältä oli, että lamppu kannataisi olla aika käsillä keskellä yötä majoituttaessa. Myös teltan pystyttäminen kotioloissa vaikkapa silmät sidoittuina harjoitellen ei ole ihan kauhean hukkaan heitettyä aikaa ennakkoon. Ruotsi on hieno autoilumaa, jossa ainoan huolen aiheuttaa keskiaidat moottoriteillä. En halua ajatella minkäläinen munaleikkuri-ilmiö niistä tulisi jostain kumman syystä lipattaessa…Ei kannata siis ajatella liikaa.

Telttojen ollessa pystyssä kulautimme muutamia oluita nahkaan ja painelimme pikku unosille. Kyllä retkellä vaan on aika mukavaa.


-Keskiviikko-

Aamulla aloitimme sitten vihkiytymisen retkikeittimellä puuhastelemisen saloihin (useamman vuoden tauon jälkeen). Prätkä leirintäalueella tyypillisen tuoliryhmän viereen, eväitä täynnänsä oleva takalaukku kantoon ja trangia tulille vettä porisuttelemaan. Tarjolla oli mainioiden voileipien lisäksi mukanani kantamiani cantuccinejä sekä pannukahvia, jonka koneinsinööri järjesteli sulavin liikkein. Ainoa puuttuva asia olivat puurohiutaleet, jotka olivat lähtökiireessä jääneet hankkimatta.
Aika vanhasta muistista tuo vehkeen räplääminen onnistui. Ainoa tappio oli (huomasin myöhemmin) että trangian poltinosan tiiviste oli kadonnut aikojen saatossa jonnkin ja jäljellejäänyt löpö vuosi sydämmen ympärillä olleeseen (onneksi) pussiin. Oppia ikä kaikki.

Emme jääneet nauttimaan sinänsä mukavasta tunnelmasta sen kummemmin, vaan aika nopeasti kamat olivat läjässä (aika tasan 2 H kellon soitosta liikkeellä aamiainen syötynä) ja matkaileminen kohti vuonoja saattoi alkaa.

Ohitimme Oslon ja otimme suunnaksi Drammenin spiraalin, joka on noin seitsemän (vai kahdeksan?) täyttä kierrosta tekevä tie ja paikallinen nähtävyys ylös Drammenin yläpuolella oleville vuorille. Ajaminen ei kohdaltani oikein sujunut edelleenkään, vaan jotenkin yleinen kankeus, pyörän hitaasti reagoiva paino ja jyrkät maastoerot ujostuttivat aika tavalla varsinkin teitä alaspäin ajellessa. Noh, rauhassa vain.

Muutama vähän tiukempi ohitustilanne alamäissä rauhoitti myös osaltaan ajamista aika tavalla. Autot tulevat aika nopeasti vastaan taitteen takaa, kun mäki jo sinänsä kuljettaa matkalaista aika nopealla tavalla pitkin tietä. Ei mitään vaaran paikkoja sinänsä, mutta muutamassa kohdassa joutui jarruttelemaan ja palaamaan takaisin kun huomasi ettei vauhti tai kantti oikein riittänytkään ohituksen turvalliseen suorittamiseen vaikka suorituskykyä nyt sinänsä olisikin ollut. Vältin vain lähinnä ennakoiden tiukasti ohittamani auton eteen jyrkkää palaamista eli tiesikailua siis.
Neulansilmien suhteen meinasi tulla ensimmäiset tenkkapoot ku ei ollut MITÄÄN käsitystä kuinka moisia tulisi ajaa oikein moisella painomäärällä, jota pyöräparka urheana koitti kuljettaa arkajalka-ohjastajansa viemänä. Toki jo viime vuonna Kroatiassa pääsin niitä jo ajelemaan, mutta nyt kun edes vähän ajokokemusta oli tullut lisää, niin tajusi vain sen ettei tajua mitään… Harjoittelua, vietävä!

Moottoritielle palattuamme tuli mukava yllätys vastaan: moottoripyöriltä ei peritä tietullia lainkaan, vaan kättä heilutellen panelimme moisten ohi. Mukavaa.
Jatkoimme matkaa Geiloon ja sieltä tielle nro 40 kohti Vossia maisemien muutteuessa aina vain anteliaampaan suuntaan.
Lounastimme tien varressa mm muikkukukkoa ja riisiä sekä runsaasti kahvia. Ei pahaa ollenkaan.

Ensimmäisillä ylängöillä pysähdyimme hämmästelemään Norjan karua kauneutta, joka on…ei mitään. Tarkoitan vain että mökin pystyttäminen Norjalaiseen tyyliin moiseen paikkaan on kyllä aikamoinen irtiotto arjesta kerta kaikkiaan. Lampaita ja kiviä sekä muutama vesiläntti. Pohdiskelemme jokamiehen oikeutta leiriytymiseen majoittuaksemme myöhemmin jonnekin ylängön suojiin, mutta kello oli vähän liian vähän moisen toteuttamiseksi vielä tässä vaiheessa päivää kun ajohaluja vielä riitti.

Toinen hämmästelyn aihe oli jokapuolella näkyvät kivikasat, joihin kukin kävijä vuorollaan lisäsi yhden kiven. Kukaan meistä ei tiennyt tradition merkitystä joten päätimme olla osallittumatta riittiin, ettei matkailun jumala Sinapix heitä meitä vain kuumalla kivellä. Tai jotakin.

Navigaattori I:n ohjastama KTM ilmoitti ensimmäistä kertaa ilmanpaineen vaikutuksesta sytytykseen ja alavääntö häipyi kuulemma mitä korkeammalle kiipesimme. Pohdimme rikas/laiha ilmanpaneen vaikutus moiseen-asioita hetken aikaa ja totesimme että matka pystyi silti jatkumaan. Osasyy tilanteelle saattoi olla myös uusi nokka joka oli juuri vaihdettu ennen reissua. Tai jokin. Minähän näistä tiedän tosiaan…Not. Hehe.
Högdesteijen 1247 m.o.h oli kuulemma Euroopan suurin jäätikkö ja sattumalta pohdimme sytytysasioita juuri tässä kohdassa. Iso oli.
Mutkien takaa ilmestyvät lammaskatraat olivat aina aika ajoin aika ovelasti sijoittuneina, mutta mitään naamanliikkeitä moinen ei aiheuttanut homman ollessa takaraivoon iskostettuna. Lammas on myös siitä mukava elukka että se ei poron lailla lähde ryntäilemään yhtäkkisesti suuntaan x tai n pelästyessään vaan kulkee aika tavalla valitsemaansa suuntaan liikkuessaan. Hyvä niin.

Päädyimme alaspäin laskeuduttuamme ensimmäisille lauttamatkoille ja hinta oli mukavat 45 kr/pyörä. Eli vähän alle 45 FIM. Matkan mukavasta tunnelmasta liikuttuneena koneinsinööri pisti pullakahvit paatilla reiluna ukkona. Kaks kahvia, kahvijuoma ja yksi muffinssi 75 kr. Auts.

Harrastimme turismia vielä kertaalleen ja kävimme tsekkaamassa myös reitillämme olleen Vörningsfossenin, joka 300m korkea putous ja mihin välitasollekin oli 182 m. Huikea paikka. Heittämäni kivi putosi aika samperin kauan.


Retkimeininki sai vallan ja päätimme jokamiesoikeus -kysymyksen vielä kerran paikallisilta varmistettuamme majoittua maastoon Bergenistä itään jossain Ulvikin tienoilla ennen Vossia. Vaikka suopohjainen maa olikin aika epätodennäköinen majoittumispaikka, maasto muotoutui näköjään läskin ympärille aika hyvin.

Trangiahommat sujuvat jo hieman juouhevammin kahdella keittimellä ja kaikki jaksoivat osallistua vaikka päivää olikin jo aika tavalla takana: ne jotka eivät tehneet ruokaa tiskasivat jne

Nautiskelimme iltasella päivän pikku hiljaa painuessa mailleen itä-tyyppiselle vivahtavaa trangiaevästä, näkkäriä sekä luumuja reissuvatsan toiminnan jouduttamiseksi. Elvistelin vielä noin puolilta öin satunnaisille kaverille tekstiviestein retkimeininkiä ja sitten muutaman laivalta mukana raahatun oluen ynnä laukuista löytämäni viskitaskumatin jouduttamina painelimme nukkumaan.


-Torstai-

Aamu valkeni aikamoisella rytinällä. Ilmeisimmin illalla syömieni luumujen vaikutuksesta silmäni rävähtivät aivan apposen auki noin kuudelta tai vastaavaa. Luikertelin makuupussista aika samperin vikkelin liikkein ulos ja ryntäsin kankkuja kiristellen kohti parin sadan metrin päässä olevia satulalaukkuja yhtaikaisesti suomaastossa hädin tuskin pystyssä pysytellen ja miettien kuumeisesti mihin laukkuun olinkaan pakannut wc-paperin..
Dramaattisen heräämisen saavutettua onnellisen päätöksensä, laitoin kahvivedet porisemaan ja rauhallisen päivän käynnistämisen jälkeen olimmekin pakanneet ja taas matkalla kohti lautalle Hella- Dragsvik välille. Täällä olikin sitten tunnin odotus, kun satuimme vähän harvaliikennöivään lossiin.

Norjan hintataso, jossa kaikki on ihan perkeleen kallista, alkoi nyppimään ensimmäistä kertaa budjettimatkailijaa näillä paikkeilla. Bensa oli jatkuvalla syötöllä noin 12 kr/litra, joka on kuitenkin lähes 2 e/litra. Sitä muuten 1,4 litraisella lohkolla ja vuoriteillä kans kului aika tavalla. Elämä on.

Tästä tavoitteenamme oli Geiranger noin 250 km päässä ja Trollstigen (Peikonhammas) siitä sitten pohjoiseen. Ette varmaankaan arvaa mihin lausunta-asuun Geiranger muodostui matkamiestemme puheissa?

Vaikka Norja olikin suosinut meitä varsin leppoisalla säällä, niin nyt saimme niskaan ensimmäiset kunnon sateet. Koko ryhmä kastui kauttaaltaan. Pikkuteillä meinasi myös tulla sovituspulmia ja naamanliikkeitä, kun on aika syvässä asvalttiajourassa koitti pysytellä pysytyssä, nähdä sateen läpi edes jotakin ja yhtaikaisesti väistää vastaantulevaa ainakin talonkokoista rekkaliikennettä. Aika pieneen tilaan se prätkä kyllä sopi kun oikein sovitteli.

Pääsimme lopulta Geirangeriin joka on jo muuttunut yleisimminkin Gay-Ranger-ksi ja etenimme vähän ylikin tuosta jo myyttisiin mittohin muuttuneesta etapin päätepisteestä.
Hienon näköistä seutua ja varmaan tarkemmankin tarkastelun arvoinen jossain kohdassa ikää.

Majoituimme Trollstigenin liepeille aivan mahtavan vuoripuron luo ajamlla enduro-tyyppisesti parisataa metriä tiestä syrjään valmiille nuotiopaikalle johon turisti-kotilokuskit tuskin löytäisivät. Vuonojen ja vuorien reunustama koskipaikka oli sellaista luokkaa että Suomen matkailumarkkinoijat saavat kyllä heittää aikamoisia mielikuvavoltteja tehdäkseen rakkaasta kotimaastamme edes jollakin tasolla halutun matkailukohteen. Hieno paikka. Metsäkin näytti siltä että jokunen trolli saattoi hyvinkin majailla sen uumenissa.
Vuoripurossa peseytyi vielä päivän päätteeksi jotain karhun sukulaisia aika vikkelästi kylmyydestä johtuen. Kalaa ei näyttäneet mokomat vaan saavan.


Säätiedotus synkensi päivän päätteeksi hieman tunnelmia (weatheronline) lupaamalla seuraavalle päivälle sadetta koko päiväksi. Makkaroiden ja muutaman oluen myötä koskien kohina vaivutti matkamiehet kuitenkin murehtimaan kohdalle sattuvaa keliä myöhemmin.

Noin 400 km oli tämänkin päivän matkasaldona.


-Perjantai-

Jotkut asiat kerran tapahduttuaan vain toistuvat. En tiedä, oliko illalla juomamme viskin tilkka vai paikalliset makkarat syynä, mutta juoksuryntäsin paskalle jälleen aamulla kuin pikkuinen peikko heti herättyäni. Ja hirveässä sateessa. Jestas, mikä tapa herätä!

Paniikin hälvennyttyä vaihdoin ensimmäistä kertaa reissun kestäessä teknisen alusasun alleni ja vaikka sade tihutti edelleen niskaan, niin olo tuntui heti paljon lämpimämmältä kosteuden häipyessä iholta. Valmistimme sateen pikku hiljaa laantuessa pekonia, munia, paahtoleipää ja kahvia hyvinkin mukavissa merkeissä samalla kun Navigaattori kävi tankkaamassa varmuuden vuoksi ennen vuoristoon siirtymistä.
Leirin pakattuamme aloitimme siirtymisen kohti Trollstigeniä, joka on siinä mielessä tuttu kohde, että olin ollut samassa paikassa vanhempieni kanssa viimeksi noin 30 vuotta sitten.


Trollstigen ei ollut muuttunut paljoakaan. Sama peikko, jonka juurella itsestäni on kuva pienenä poikana, nökötti edelleen puita vailla olevalla ylängöllä. Ainoa muutos lapsuuden mielikuviin oli muutaman matkamuistomyymälän lisääntyminen sekä rakenteilla oleva uudisjokin. Näppäilimme valokuvia turistitunnelmissa ja kävimme ihastelemassa näköalapaikan karua kauneutta.


Tästä alaslaskeutumisen jälkeen alkoikin sitten siviilijuna kääntymään kotia kohti. Lähdimme pohjoiseen kohti Trondheimia jonka taitse ajoimme Grongiin ja siitä sitten itään kohti Ruotsia. Paska pätkä. Miljoona turistia ja iltapäivällä riesaksi alkoi astumaan vielä väsymys kun reissun paras juttu oli jo saavutettuna ja tiedossa oli moottoripyörämatkailun muuttuminen etenemiseksi.. Red Bullin voimalla sinnittelimme kohti kotimaata.
Keli huononi koko ajan ja sadekamppeita sai kaivaa jo ihan tosissaan esille.

Muutamia hyviä pätkiä oli aika ajoin edelleen reitin varrella, jotka saivat hymyn taas hetkellisesti huulille ja matkamiehemme kirmailemaan kuin vasikat-ja- kevätlaidun-tyyppisesti, mutta vähä vähältä reitti muuttui enenevissä määrin suorien junnaamiseksi.

20 km ennen Ruotsin rajaa näin sateen läpi jonkin liikkuvan tien sivussa. Himmasin välittömästi ja suurisarvinen porohärkä pingahti pakoon aivan tien vierestä. Onneksi kuitenkin vastakkaiseen suuntaan. Uskoin merkkiin ylhäältä, tiputin vauhtini ryömimiseksi ja annoin muun retkikunnan mennä menojaan.
Noustuamme ylängöille oli ihan mukavaa ajella taas kuivia ja mutkaisia vuoristopätkiä, mutta alemmas tultuamme alkoi välittömästi taas sataa ja epälimmekin jo saman pilven seuraavan meitä kun joka puolella ympärillä keli oli ihan kirkas…

10 km ennen Ruotsin rajaa taas kerran aika hurjassa vesisateessa mutkan taitse ajettuani Navigaattorimme I keräili kamppeitaan tien sivusta. Oli tullut mutkaan ihan sopivalla vauhdilla, antanut aphexin jälkeen hanaa…ja…heittänyt highsiden, jonka jälkeen liukunut tietä myöten satakunta metriä. Onneksi niitä talonkokoisia rekkoja ei ollut juuri tällä kohdalla. Tarkastelimme tien pintaa ja totesimme sen aika öljyisäksi.
Kaikkea sitä matkamiehien tielle sattuukin. Kiitti vain, mistä sitten olikaan peräisin.
Tällä kerralla oli onnea mukana ja tappioksi laskettiin vain pari mustelmaa, muutama pultti poikki takaripustuksesta ja silmät suurina. Muuten ukko oli kunnossa ja lasketteleminen tietä pitkin keskellä kesää vähän hankalalla pulkalla ei tuntunut vauhtia juurikaan haittaavan tästä eteenpäin. Rohkea ukko.

Ruotsin puolelle viimein saavuttuamme tie muuttui kuin huonossa leffassa paremmaksi ja noin sata astetta tylsemmäksi. Saapuminen Ruotsin rajan yli tapahtui aivan huomaamatta kaikkien vartiokoppien yms puuttuessa ja näky oli kuin jostakin huonosta leffasta sateenkaaren kanssa. Niin kliseinen näky, että sen toisintaminen on aivan mahdotonta suusanallisesti.

Tässä kohdassa saimme vaihteeksi niskaamme…lisää vettä…lopulta meitä seurannut pilvenmötsky viimein väistyi ja tie kuivui. Tässä kohdassa oli aika raikasta etenemistä kun kamat olivat täysin märät ja aurinkokin alkoi jo painua mailleen.

Vetäisimme kaiken kaikkiaan tuollasen pikku 800 km päiväetappina päätyen Ruotsiin Störmsundin leirintäalueelle. Muitakin uupuneita matkalaisia oli tiskin takana jonossa saapuessamme ja puhemiehenä toiminut koneinsinööri A joutui päivän päätteeksi lunastamaan vielä pohjoismaisen leirintäkortin päätäksemme sisään. Tässä kohdassa yötä Ruotsalainen, perheensä kanssa vuoroaan odottanut pikkutyttö sai jo aikamoisen hepulin homman vähän kestäessä.

Istuessamme syömässä varsin myöhäistä illallista retkipöydän äärellä harmaan pilviverhon takaa kurkki edelleen vuonojen reunustamia korkeita vuoria…taisin olla aika poikki kun tuollaisia vieläkin pyöri verkkokalvoilla.

Leiri pystyyn, Norjasta ostetut mainiot lihikset nahkaan ja suihkuun ja z!!!
Tiedossa oli noin 5 H unta ja sitten laivaa kohden.

-Lauantai-

Aamulla ihan liian lyhyiden unien jälkeen ylös ja viimeinen legi laivaan alkoi. Siirtyminen Umeåån oli tylsää ku fan. Annoimme mennä keittoa männän päälle huolella ja päädymme viimein puolilta päivin satamaan. Painuimme kannelle torkkumaan ja väistelemään tuulta, sekä porisemaan mukavia muiden reissusta palaavien motoristien kanssa 4 h matkan ajaksi pizzan ja yhden! keskioluen jälkeen. Ihan mukavia retkikokemuksia muillakin ja vaikka matkan rasitukset olivatkin edelleen kivireen lailla niskassa, mahtava reissukuume valtasi välittömästi mielen.

Vaasaan päästyämme ei paljoa kerrottavaa ole. Pohjanmaa on tunnetusti ei-mielenkiintosta ajettavaa ja se siitä siis. Välittömästi ulosmenotiellä vastaan ajoi sinipukuinen jätskikauppiaan näköinen laite, joka muistutti meitä taas kerran nopeusrajoituksien noudattamisen tärkeydestä myös kotimaassamme. Kiltteinä poikina otimme vinkistä vaarin ja tapahtumattomuudessaan tämä siirtymä oli aika tavalla tässä.

Erkanimme kukin tahoilemme pikku hiljaa reitin varrelta ja kiittelemme taas kerran toisiamme onnistuneesta reissusta. Ensi vuonna taas uudestaan!

-Sunnuntai-

Vuonojen maa on takana ja 3354 km kans.
Loistava keikka kerta kaikkiaan.

Kategoriat
http://schemas.google.com/blogger/2008/kind#post matkailu

Tallinna

Oltiin sitten oikein ulkomailla. Ihan Tallinnassa saakka.
Armas täytti taas kerran 22 tai jotakin (ai jummaleisson tästä tulee taas koteloon…) ja mehän sitten synkkäreiden kunniaksi päätimme paukauttaa oikein etelänlomalle

Netti auki ja raatihuoneen vierestä Merchant’s House Hotel- niminen mesta tarjosi palveluitaan 158e:n pariskuntahintaan per yö aamiaisella. Buukkaus oli oman sähläämisen poisjättämisen jälkeen helppoa, (”quantity” EI tarkoita päälukua!…hopsan…) luottokortin numero järjestelmään ja tervetuloa. Kiittikiitti.

Sitten piti hankkia laiva.
Lindalines kantosiivellä 84e edestakaisin ei tuntunut pahalta, ja tuulipukukansan seuraaminen ei hitaammilla kiinnostanut, joten eikun liput kätösiin.
Mikäli vatsasi ei ole herkkää sorttia, suosittelen moista laitetta vilpittömästi. Kilistelimme varsin terhakkaassa aallokossa kuoharia ja seurasimme mielenkiinnolla vapaa-ohjelmaa jossa oli ohjelmassa nuoren naisen yritelmiä tyhjentää koko vatsalaukkunsa sisältö pikkuiseen pussiin osumatta lattialle. Viihdyttävää. 1,5H ja Tallinna. Ei paha.

Paarustimme satamasta reippaina tyyppeinä vanhan kaupungin läpi suoraan hotellille jossa ei aikaista check-innä noin kympin tienoilla paheksuttu olleskaan. Kivakiva.
Olimme sen verran kosmopoliitteja että pulisimme jeesjeessiä tiskillä ja tyypit vastailivat 50%sti suomeksi takaisin. Taisi porous erottua.

Kamat oikein mukavaan huoneeseen, vähän dödöä kainaloon, passit huoneesta löytyvään lokeroon ja kartsalle.

Olen aina pitänyt Tallinnasta. Meininki on varsin …ulkomaalainen. Tunnelma on varsin leppoisa ja joka paikkaan pääsee halutessaan kävellen. Kaupunki on kaunis ja yhtaikaa moderni samalla hallitulla tavalla kuin Praha ja vanhoilta osiltaan rakennusarkkitehtuuriltaan kuin mikä tahansa vanha Hansakaupunki tai useampikin esimerkki vanhan itäblokin alueella. Köyhiä ei enää leimallisesti katukuvassa näy sen enempää kuin vaikkapa Helsingissä.
Ainoat silmiinpistävät känniporot ovat nekin vuosien saatossa viimein vähentyneet katukuvasta ja korvautuneet lukuisilla mm. jenkkituristeilla, jotka oppaansa perässä kailottavat niinkuin jenkit nyt joka puolella Eurooppa turistikohteissa kailottavat.
(On kuitenkin todettava että yleensä Eurooppaan, saatikka sen reuna-alueille Tallinnaan tai Helsinkiin päätyvät jenkit ovat yleisimmin kyllä sivistyneemmästä päästä ja nähneet muutakin kuin oman stereotyyppisen lähiönsä takapihan).

Hengailimme löysästi Kaubamajan liepeillä olevassa kahvilassa kansainvälistä tunnelmaa imeskellen ja painelimme sitten kohti ostoshelevettejä.
Sitten tulikin reissun ainoa kahnaus.

Sääntö: Älä koskaan aliarvioi naisen kykyä shopata.

Vaikka rakas puoliskoni onkin maailman nopein kauppatyyppi ja hyvinkin vikkelä päätöksissään, en ollut uskoa kun omat hermoni pettivät kapitalismin myllerryksessä. Eihän tollasta nyt jaksa miesparka mitenkään. Hammasta purren ja itkua tuherrellen oli vain koitettava sietää rättikauppataivasta, kun olin kotoa lähtiessäni niin suurin kirjaimin mainostanut turnauskestävyyttäni moisen lajin mainioimpana seurakoirana. Paskan marjat ’mää mitään kestä.

Joku voisi kehitellä ostoskeskuksiin jonkun standardoidun miesparkki-ketjun, jossa olisi tasaisin väliajoin vaikkapa futista/moottoriurheilua/nyrkkeilyä screeneiltä, suolapalaa ja kaljaa pikku annoksina. Näin pikkuvaimot/tyttikset etc pääsisivät ykskantaan ynähtelevistä, poissaolevista ja ilmaan puhaltelevista miehistään ja voisivat keskittyä olennaiseen ilman hellasärön muodostumista ja yletöntä jalan naputtelua. Mahtavaa, eikö totta? Ideoita otetaan vastaan?

No niin. Asiaan.
Shoppailuhommien jälkeen painelimme hotellille, raikastuimme hieman ja aloitimme ruokapaikan metsästämisen. Drinkkien jälkeen tottakai.
Hahaa. Ollaan muuten sitten lähempänä Eurooppaa. Ei nimittäin meinannut uksi aueta oikein yhdessäkään paikassa, joita olimme päivemmällä mielenkiinnolla tutkailleet. Täynnä, erittäin täynnä tms.. Mainiot suositukset, joita olimme saaneet läjäpäin mukaamme, eivät onnistuneet yksikään. Varatkaa ihmiset siis pöytä jos meinaatte syödä Tallinnan kulinaristisesti suosituissa paikoissa. (Bocca tms)

Päädyimme viimein Tallinnan kulinaristiseuran korkealle arvostamaan Pegasukseen, johon pääsi suoraan walkkarina terasille istumaan.
Lupaavaa.
Listat ilmestyivät kokolailla nopeasti ja juomatilauksetkin tulivat kohtuullisen jees…muttamutta…annoksia ei meinannut kuulua sitten millään.
Terassilla pyöri parhaimmillaan neljä tarjoilijaa puolityhjien tuolien välissä kanniskellen yhtä asiaa kerrallaan. Pyysimme tuhkakuppia kolme kertaa (ei tullut ikinä-haimme itse), meiltä kysyttiin ottasimmeko lisää leipää jota ei kuulunut, vettä tuli toisella pyytämällä lisää etc. Kun aikaa oli ja koitin olla edes kursorisesti seuralaistani kohtaan kohtelias (eli pidin päätäni kiinni ja mökötin) seurailin muiden asiakkaiden meininkejä. Yksinäinen Suomalaismies joka istui sopivasti lähettyvillä ja tilasi naapuripöydässä yhden lasin viiniä, kyllästyi lopulta odottamaan laskuaan noin vartin jälkeen ja lähti simppelisti nostelemaan.
En ole koskaan nähnyt niin epä-organisoitua ravintolaa! Ei toiminut kyllä palaakaan!
Nyt ryhtiä perkele.
Ai niin ne annokset? No, Joku itächili ihan ok ja pasta ihan ok. That’s it.
Koko show 74e. Ei sinänsä paha kuitenkaan viinenineen. Vielä kun tuon salin saisi toimimaan..Varmaankin vain huono ilta.

Tästä poistuimme viimein harmistuksen laannuttua Tallinnan iltaan ja muutamalle terragelle, joka oli kaikin puolin mukavaa hommaa ihmisiä seuraillen ja mm. paikallisen vesipiippusalongin toimintaa ihmetellen (EI, he EIVÄT polttaneet mitään kyseenalaista, vaan kuivattuja hedelmiä). Reitillemme viimeiseksi osuneen shushipaikan sulkiessa ovensa iltakaljojen jälkeen noin puolilta öin olimmekin jo aivan kypsät nukkumaan. No more drinks for me, please. Kyllä sitä nuorempana jaksoi, varmaan aikainen aamu painoi ja dagadagadagaplää.

Seuraavana aamuna painelimme erittäin tasokkaan hotelliaamiaisen kautta vaihteeksi…kartsalle.
Apteekissa joku Suomalainen vanhempi naisporo aviomiehineen oli ilmeisimmin päätänyt kaikkien Eestiläisten olevan huijareita ku hänen takanaan toimintaa hetkisen seurasimme. Asiointi suomeksi lähes huutamalla, kiukuttelua annetusta hinnasta, ja kaikennäköistä aivan turhaa ylimielistä käninää. Toivottavasti muutamat ystävättäreni hapuilemat eestinkieliset sanat korjasivat tilannetta vuorollamme edes vähän. Ainakin tiskin takana seissyt vanhempi, varsin arvokkaan oloinen rouva hymyili hieman kun teimme lähtöä.
Minäköhän päivänä me suomiporot viimein tajuamme että Tallinna on pikkuveli joka meni esim Helsigistä ohi (erästä Imagen artikkelia lainatakseni)?
Ei se ole enää sama paikka kun Neuvostoliiton ikeen alla silloin joskus!
Käytöstä perkele!

Noh, päivä sujui mukavissa merkeissä ja pääsimme testaamaan myös Boccan lounaan joka oli erinomainen! Italilaista ruokaa erittäin hyvällä maulla varmistettuna. Villisikarisotto oli aivan mahtavaa ja cannellonit vastapäätä aiheuttivat syviä nyökkäyksiä nekin.

Vielä pakolliset paluuostokset (EI, emme ostaneet kuutta koria kaljaa) paikallisia herkkuja ja takaisin paatilla kotiin.

Olihan vaan pirskatin mukava reissu, vaikka tässä nyt välillä irvistelinkin.
Uudestaan, uudestaan!

Kategoriat
matkailu Tukholma

Loppiainen 2006

No niin. Lasi Ramazzottia ja viime hetket kaalista ulos, jotta uusia mahtuu taas rajalliseen muistikapasiteettiin, eikä tule overflowia.

Joulu tuli sitten vietettyä ja Uusi Vuosi kans. Hauskaa sellaista vaan itse kullekin säädylle. Joulu meni ihan perinteisesti lihoamalla äipän lihapatojen ääressä suvun kesken, ja uusi vuosi taas vieläkin perinteisemmin bileissä, koffinpuistossa rakettitöllöttelyssä ja sittemmin baarissa. Seesteisesti tottakai. Olen kuitenkin jo vanha mies…
Jea, right…
Välipäivinä suoritettu Tukholman keikka oli miltei kuin olisi ulkomailla käynyt, ja päästi irti arjesta ihan mukavalla tavalla. Laivallakin oli ihan siisti meno, vaikka en ole koskaan ollutkaan mikään risteilemisen suurin fani. Seisova pöytä on kylläkin pysähtynyt kehityskaaressaan tai sitten maustani on vain tullut aivan liian snobistinen moista evästä kohtaan. Tiiä sitten. Kyllä sitä nyt söi kuitenkin.
Kuohuviiniä ja mukavaa aikaa kuitenkin ennen ja jälkeen ja aikaisin nukkumaan.

Tukholma oli uusi tuttavuus, vaikka lähes koko muu Eurooppa onkin pääkohdin tultu käytyä läpi tässä vuosien varrella. Aina voi näköjään oppia jotakin uutta lähiseuduistaan. Tarkoitan vain, että se on kuitenkin Helsingin rinnalla aito suurkaupunki ja fiilikseltään kuitenkin kotoisen mukava. Rattoisaa. Muutama edustava opus tarttui matkalukemiseksi mukaan paikallisista kirjakaupoista (kyseiset teokset varmaan löytyisivät myös kotomaasta, mutta sitä jotenkin kiinnittää huomiotaan kirjakaupoissa toisella tavalla muualla..), vanha kaupunki tuli tutummaksi ja paikallisten maccien istumamukavuus- ja hygieniataso tuli kokeiltua. Kaikista edellisistä kaikki pisteet Ruotsalaisille.
Uudenvuoden kuplivat sai hankittua laivalta sopuhintaan ja sitten tietenkin sitä ainoaa oikeaa pastillia piti ostaa kartonkikaupalla. Ai mitäkö? No Läkerolin SALVIA tietestkii.
Summattuna saatan kuitenkin harkita jopa moiseen härrelandiaan uudelleen menemistä. Varmaankin viehettävän seuran ansiota. Pakko olla.

Takaisin palattuani sitten ovesta hyökkäsi canalin asentajapartio kuusi tuntia myöhässä, joka aseella uhaten laittoi väkisin satelliittilautasen seinääni kiinni. Ukkojen viimein poistuttua lautanen jökötti…väärässä seinässä. Tai siis suomeksi: perusasennukseen kuuluu 20 m kaapelinveto, ja en sitten ottanutkaan huomioon, että katselupisteeseen tulevaan huoneeseen pitää vetää SEKÄ vanhalta ”haravalta” koaksaalikaapeli 1. digikanavien vastaanottamista varten ja lautaselta kaapeli 2. taivaskanavien vastaanottamista varten. Arvaa vain kuinka monta kaapelia sieltä vaikeimmasta paikasta 80 m päästä tulee tällä hetkellä? En nyt siis käytännössä viitsinyt kiireisiä ukkoja ahdistella sen kummemmin, vaan päätin että tuossa kesälämpimällä voi sitten puuhailla yhden koaksaalivedon lisää vanhalta antennitangolta ja siirtää lautanen sitten samaan paikkaan pois julkisivusta. Hyvänä puolena tässä kaikessa mainittakoon että nyt näkyy joku miljardi kanavaa. Eikä yhtään paskempi kuvasignaalion taso. Joululahja minulta minulle. Kun ei ajaakaan voi, kato…Josta juolahtikin karmea tosiasia..

Loppiainenhan on siis tosiallisesti jo, eikä kukaan varoittanut mitn!
Ja JOS nyt on jo loppiainen- se tarkoittaa että ollaan kevään puolella, ja SE taas tarkoittaa sitä, että kohta voi alkaa suunnittelemaan ….kylläkyllä…PRÄTKÄMESSUJA!
Siistimpää kuin jossain elokuvassa.
Vielä kuitenkin taitaa riittää tuota pimeää, kylmää ja ahistusta kuitenkin jonkin aikaa, ennekuin 1400 cm3 taas käynnistyy ja pääsee sen kaikkein olennaisimman pariin. Eli moottoripyöräilyn. Takaisin siis satelliittitaivaan kimppuun, kunnes lumi taas sulaa. Rasvakerrosta kasvattamaan karhuherran tavoin. Pihkakatappi perässä. =)

Noh, sellaista tällä kertaa. Toivottavasti kaikilla on kaikki hyvin siellä jossakin.
Olkaahan kiltisti.

Kategoriat
Kroatia matkailu moottoripyörä

Kroatianreissu 2005

1.7.2005

Do dii.
Noin viidentoista vuoden odotus on päättymäisillään huomenaamuna, kun startti kohti tuntematonta tapahtuu viimein. LOMA!
Vielä viime metreillä mainasi tulla hitaan ja halvemman laivayhtiön kanssa tenkkapoo, kun purkki olikin yllättäen täyteen buukattu viimeistä prätkäpaikkaa myöten. Vähän kalliimpi ja nopeampi vaihtoehto pelasti onneksi pälkähästä. Tallinna siis kutsuu huomenna joskus kukonlaulun aikaan, ellen nyt sitten ennen laivan irtoamista rannasta vielä kolaroi/kaadu/joudu äkilliseen konkurssiin/salama iske etc..
Rahaa on mennyt kaiken maailman kilkuttimiin jo nyt pienehkön omakotitalon verran ja aika monta kertaa olen laskeskellut koko homman järkevyyttä, mutta juuri nyt auringon raotellessa silmäluomiaan pilviverhon takaa alkaa koko touhu tuntumaan hyvinkin mielekkäältä taas. Pitäähän sitä miehellä olla harrastuksia ja ne aina tunnetusti maksavat jotakin.
Tutkin matkan varrella mahdollisuuksia kirjoitella tänne, mutta toisaalta lomalla kirjoittaminenkin saattaa tuntua liikaa työltä. Heheh.

Hyvää kesää kaikille!

2.7.2005

Matka alkoi siis lauantaina 2.7.2005 0800 laivalla kohti tuntematonta.
Tälläsimme uskollisen Kaptahin, sekä satunnaisen matkakumppanini kanssa jo Tallinan laivalla Isä ja poika-kombinaation matkallaan Kroatiaan. Noin kahden sekunnin miettimisen jälkeen totesimme, notta kuulostaa kivalta ja me kans.
Tästä alkoikin sitten rautaperse-tyyppinen siirtyminen kohti etelää varsin vaihtelevissa sääoloissa..

Baltian halki ajamisesta ei paljoa jälkipolville jää kerrottavaa. Tiestö varsin vaihtelevassa kunnossa, ruoka hyvää ja rasvasta ja liikenne kamalaa.
Otimme tiukan suomalaisasenteen ja ajoimme neljallä pyörällä vielä kahjommin kuin paikalliset reikäpäät.

Satunnainen matkakumppanini, joka oli ex-tempore tyyppisesti liittynyt taakseni alkumatkan ajaksi, jäi Kaunasiiin ihmettelemään Liettuan iltaa. Noin kaksi sekuntia miellyttävää lämpötilaa ihmeteltyämme, jäljellejäänyt partiomme jatkoi jäähyvaisten kera kaasuttelua Puolan rajaa kohti.
Kovia jätkiä kun ollaan, niin otimme tiukan ilmeen ja painelimme kaikkiaan noin 740 kilometriä E67aa ja päädyimme rajan paremmalle puolelle noin niinkuin alkuveryttelynä. Ohessa kuva rajalta.

Pikku hapuilun jälkeen leirinta-aluekin löytyi Suwalki-nimisen paikan itäpuolelta koneinsinööri A:n loistavan matkamotoristivaiston avulla. Osittain käsipelillä änkyttäen ja heikohkolla saksalla avustettuna painuimme nukkumaan pikku possujen tavoin köytettyämme ensin pyörät kaikenmaailman mukanaoleviin kettinkeihin ja hälyttimiin, jotka reissun kestäessä pysyivät useammin ja useammin laukuissa.

Varsin koiravoittoisen haukuntayön ja varsin levottoman korskahtelun jälkeen koitti day 2. On se perhana, etta ihmiset hankkivat pieniä, kova-äänisiä rakkeja, jotka metelöivat koko yön.
Ei Suomessa tällasta…

3.7.2005


Aamulla oli joskus kukonlaulun aikaan jo menokenkä jalassa ja Puolan suuruus piti lähteä toteamaan. Paikallisessa mestassa kaffetta, suolakalaa ynnä sampylää nahkaan ja matkaan siis.

Teimme pienen koukkauksen itään Sejnyn kautta ennenkuin käänsimme kokan taas kohti etelää ja E67aa.
On se vain vähän perhanan suuri maa. Teitä riittää todella paljon ja hyvinkin vaihtelevan kuntoisia. Näköaloja ei paljoa taas katseltu, vaan tuppi auki liikuimme kohti etelää lähes valon nopeudella.
Bialystokin kohdalla erkanimme E67sta, (joka vie Varsovaan) ja välttääksemme suurkaupungin kauhut otimme suunnaksi-Bielsk Podlaskin ja tien 19.
Lublin-Rzeszow ja sitten E371 olivat seuraavat suuntimat kartanlukutaitoisille.

Muutamasta tutkasta vetelimme ohi kuin miehet konsanaan, mutta ilmeisesti retkikuntamme koko tai käyttämämme tilannenopeus ei antanut aihetta paikallispoliisin huikealle takaa-ajokohtaukselle. Epäilen, että ylinopeutta pitää ajaa tuollapäin oikeasti paljon ennekuin sinivilkut syttyvät peileissä, tai sitten retkikuntamme neljän pyörän partio ei vain antanut mahdollisuutta pysäyttää kaikkia ja sakottaa niitä virannomaisen omaan laskuun ilman Suomi-Puola paikallispainiottelua suhteella 4-1. Edellistä sakotuskäytäntötarinaa olen nimittäin kuullut paikallisen poliisin suorittavan kokolailla usein Puolan maalla yksinäislle motoristeille.

Vähän ennen Slovakian rajaa alkoi ensimmäinen moottoripyöräilyn kannalta mielenkiintoinen mutkapätkä ja seurakunta paineli pitkin teitä kuin naudat talven jälkeen laitumella. Mahtavaa! Tuli muuten kokeiltua pikku japsin jalkatappien paikat kanssa. Iso kronk ja mahtava pelästyminen. Aika syvälle se fillari mielestäni kallistui…Navigaattorimme, tekumies I tosin kertoi myöhemmin, että tien profiili oli myös otollinen moisille osumille, joten en ehkä sittenkään saanut fillariani aivan äärirajoille vaan kolhin sitä muuten vain tien pintaan..

Slovakian puolella pistettiin retkikunta taas seis yhteensä 700 km siirtymisen jälkeen Nova Kelca-järven tienoilla.
Tämä leirintä-alue olikin sitten ns. keskellä tontun perfektiä. Campingpaikan merkki löytyi Genimapin kartasta kyllä, mutta tieto oli vanhentunutta ja paikalla oli nykyään jokin hostel-tyyppinen katakombi, ja ääriään myöten täynnä. Jälkeenpäin ajateltuna ei kauhean suuri tappio, koska olo oli kuin rikollisella cowboylla lännenleffassa saapuessamme paikalle..Jiihaa partner!

Paikallinen, varsin viehettavä inkkariopas perheineen opasti yön selkään eksyksiin ajatuneen retkikuntamme pitkin maaseutua jonnekin aika tosi syvälle, josta löytyi viimein telttailualue. Kaikki hyvin muuten, mutta paikka oli nuorison kansoittama ja pääosin koko ryhmä aivan pelti kiinni.
Tässä vaiheessa päivää vaihtoehtoja keskellä pimeintä Slovakiaa oli aika lailla nolla, joten eikun läheiseen hotelliin ensin pikku iltapalan kimppuun (suolaa oli, kyllä) ja sitten siirtymä takaisin leirinta-alueelle ja nukkumaan.

Jossain kohdassa yöta myos Slovakialainen nuoriso hyytyi viimein.
Pikku unien jälkeen aurinko nousi tässä osassa maailmaa.

4.7.2005


Aamu-uinnin jälkeen lähdimme kohti ensimmistä varsinaista matkailupäivää ilman kuningassiirtymiä. Tiestö täällä on hyvinkin mielekästä ja ensimmäistä kertaa moottoripyöräilyhistoriassani tuli tunne, että en osaa ajaa palaakaan…Isä-poika-kombinaation salainen minä paljastui jo vähän, parivaljakon liikkuessa kokolailla reipasta marssivauhtia kohti tangenttia.

En valitettavasti muista tarkalleen käyttämiämme teitä tällä kohdalla, mutta päivitän ne tänne, kunhan saan selville.
Mutkia, kaarteita, nousuja, suoria jne kaikilla herkuilla….AIVAN MAHTAVAA!
Jos kaarreajo pelottaa, niin älä aja täällä.
Retkikunta paineli vaihtelevilla nopeuksilla pitkin vuoristoteitä ja hymyili niin, että naama meinasi kipeytyä. Muistelisin ajaneemme ainakin Kosice-Miskolic suuntaa jossain kohdassa kohti Unkaria.

Unkari sitten tulla kopsahti vastaan. Varsinkin ennen (numeroimaton tie) ja jälkeen Egeriä (24) maasto oli hyvinkin mahtavaa ajella. Unkarin pohjoisosa on kyllä motoristille mukava paikka.
Matkamme kuitenkin oli suuntautumassa enemmän lounaaseen ja tasaiselle maaperälle.
Tatravuorten jälkeen pusta-tyyppinen maasto ei oikein osunut liian hyvään tottuneeseen porukkaamme ja päätimme ottaa viela yhden siirtymän ja päätyä reippaalla vauhdilla Balatonille, joka on varmaakin yksi suurimpia turistihelvettejä Unkarissa.

Hyvä ajatus, paitsi et huono.
Retkikuntamme faijahahmo, koneinsinoori A tuli uskollisesti suhteellisen iäkkäällä BMW Gllään muiden mukana noin 185km/h ja jossain kohdassa katosi myös endurolla ajavan Kaptahin kanssa peileista. Jatkoimme navigaattori I:n kanssa noin miljoonaa konetietä pitkin ajatellen, että enduromiehet ottavat meidät kyllä kiinni jossain kohdassa kun maltamme tiputtaa taas maltilliseen normaaliavaruuteen…
Sitten ukoista ei kuulunutkaan hetkiseen mitään.
Pysäytimme Guzzin ja pienen japanialaisen moottoritien laitaan noin Gödöllön tienoilla (Hungaroringin vieressä) navigaattori I:n kanssa vähän kysyvän näköisinä konemetelin yli huutaen ettämitähäh???

Noin parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen Kaptah ilmestyi Kotarillaan näköpiiriin ja ilmaisi että paskaks meni. Käytännössä ajelimme takaisinpäin parikymmentä kilometriä toteamaan BMWn sanoneen huoltosopimuksen irti Unkarilaisella maantiellä.
Eikun hinaamalla pyörä läheiselle huoltoasemalle (vain 1km toisella präkällä hinaten, onneksi) ja puhelinta käteen.

Huoltogubbe tuli paikalle kuin ajatus noin vartin odottelun jälkeen. Pyörä peräkärryyn ja kohti Budapestia hämärtyvässä illassa. Koneinsinööri A hinausauton mukana ja me muut saattueena seuraillen tiukin ilmein, ettei fillari katoa näköpiiristämme koneinsinööriparan kanssa Budapestin iltaan..
Päädyimme paikkaan x tai n jossain Budassa.
Koneinsinööri A kaivoi kuvettaan ja pisti kuljetusjätkälle 150e ilman kuittia..tai siis kuittikysymys ei ollut valittavissa kun ukko oli käsi ojossa ja molotti sukulaiskielellä että anna rahaa..
Ei sitten löytynyt paikallisen bemarikorjaamon voimin mitään, jolla rikkinäisen vanhuksen korjaisi heti siinä, joten varsin myöhään liikuimme nyt kolmella pyörällä taas jonnekin päin kaupunkia leiripaikan hakeminen kirkkaimpana tavoitteena päällä maan..

Teltta pystyyn ja sateessa krooh.

5.7.2005

Sukulaismiehet keskenään painelivat heti aamusta hoitelemaan rikkinäiseen pyörään liittyvia ongelmia ja Kaptahin kanssa otimme liiat kamat pois fillareiden päältä ja painelimme kaupunkikierrosta päin.
Aika mielenkiintoinen trafiikki. Vetelimme kuin pampperssit ikään liikenteen seassa ja päädyimme aikamme kaupunkia kruisailtuamme rennoin liikkein jonnekin kahvilaan ihmettelemaan kaupungin syvintä olemusta.

Mahtava perusilme, ja vähemmän jokikahviloita kun Prahassa jäi ehkä yleisfiilikseksi kaupungista. Nähtävyyksiä ainakin sata tai tuhat, jotka nyt tälläkin kertaa jätimme eläkepäivinä ihmeteltäviksi.
Hoitelimme myös rahallisia perusasioita jonkin aikaa yleisesti hyväksytyillä kommunikaatiovalineillä, eli interetkahvilassa, sekä ihastelimme paikallisen katukuvan naiskauneutta, jota riitti kyllä loputtomasti reissumiehen ihmeteltäväksi..Aivan älytön paikka noin niinkuin urbaanilla estetiikalla mitattuna..

Takaisin leiriin jossakin Jakomäki-tyyppisellä alueella ja unta päähän muutaman naurettavan iltakaljan siivittämänä iloisesti paskaa jauhaen katoksen alla..vai oliko niitä kaljoja sittenkin monta??…hmm…
Ei ainakaan haitannut sade, ei.

6.7.2005

Koneinsinööri A sai viimein kontakteillaan rikkimenneeen BMW:n kohti Suomea ja matka jatkui taas. Kohti Balatonia.
Taas konetielle miljoona mittarissa ja lounasta kohti E71/M7aa pitkin. Jo pelkän Szekesfehervarin ilmestyminen näköpiiriin tuntui kestävän valovuoden. (Koitapas muuten lausua tuo..)
Balaton olikin eteläpuoleltaan sitten erittäin perse paikka. Karmea ruuhka, miljoona turistia ja tähän asti valvottujen/huonosti nukuttujen öiden väsymystä sata kiloa niskassa. Not Good.
Otimme pikku paussin järven rannalla sadantuhannen muun turistin kanssa ja jatkoimme matkaa.

Painelimme nyt siis kolmella pyörällä modaria alas. Ei ole moottoritiella ihmisen hyvä olla, ei.
Kaali humisee, nopeutta puuduttava 140km/h ja maisemassa katsottavaa nolla.
Ja sitten tuli yhtäkkiä vähän lisäkulua.
Otimme nimittäin huminaan kyllästyttyämme rampin alas kohti rauhallisempaa reittiä ja, ja …tietullitarkastukseen. Yht 56e/pyörä. Kiitos. Nam. Perkele vieköön.
Vaikka koneinsinööri A käytti kaiken neuvottelutaitonsa, oli vietävä kättä kupeelle.
Äkkiä Unkarista pois ja kohti Kroatian mutkateitä…Tämä maa oli nyt nähty..ja tielaitosta tuettu.

Kroatia tulla tupsahti viimein vastaan 600 kmn jälkeen. Zagrebin ohitettuamme käännyimme Karlovacin kohdalta mutkateille pohjoiseen kohti Slovenian rajaa ja sitä seuraillen saimme viimeinkin Adrianmeren silmiimme hämärtyvässä illassa. Tällä pätkällä alkoi olla taas erittäin miellyttävää settiä noin ajamisen kannalta. Loistava asvaltti, haastava mutkameno jne jne. Vetelimmme muutamia valokuvia matkan varrella jotka myöhemmin nähtävissä. Aivan lostavaa meininkiä taas kerran. Oikein suositeltavia nurkkia moottoripyöräilijälle..


Laskeuduimme viimein päivän päätteeksi Rijekan satamakaupunkiin ja koko reissun rasitukset katosivat kertaheitolla kaalista. Aivan kuin olisi laskeutunut johonkin Tähtien Sodan lavastekaupunkiin, jossa muhkeiden vuorien väliin pudottautuessa tuli aika ns pieni olo..Vaikeasti näin suusanallisesti kerrottavissa, mutta mielikuvana aivan mahtava. Suosittelen kokeilemaan.

Teistä täälläpäin varoitettakoon sen verran, että vaikka olosuhteet olivat mitä mainioimmat, saattaa kovan vauhdin pitäminen iltasella pitkän päivän päätteksi olla aika hasardia hommaa noin henkikullan kannalta.. Henkilökohtaisesti meinasin nimittäin ajaa kaksi kertaa tieltä, kun mutka jyrkkenikin suomalaisittain loppua kohden.. Ne paremmat ajajat sevisivät luonnollisesti tästäkin ilman naamanliikeitä..
Ja niin kuulemma itsekin. Tuntui vaan että läheltä meni.

Lerintäalueen valinnassa emme tällä kertaa valikoineet pätkääkään ja ensimminen sopivan näköinen oli valittu heti. Kalliinpuolenen oli, mutta valkkaava valvoo pitkään..

Teltat pystyyn ja munat iltatuulessa viuhuen Adrianmereen uimaan matkan pölyt pois.
Erittäin jees.

7.7.2005

Aamu valkeni siis Riejkan liepeillä ja aamutoimista selvittyämme päätimme siirtää leirin KRKille, joka on turistien suosima saari Kroatian pohjoisosassa. Siltamaksut maksettuamme pääsimme kohti lerintäaluetta.
Kämpät pystyyn ja lungi meininki. Päätimme olla ajamatta sen kummemmin tänään ja perussuomalaisittain otimme muutamia naurettavia oluita hengaillen löysästi rantaboulevardilla. Naapuripöydän saksalaisporukka oli ottanut ilmeisimmin vähän enemmäkin virvokkeita..
Ehdimme onneksi syömään loistavan kala-ateriamme loppuun ennekuin varsin suuriääninen norjalais-saksalainen naaras päätti yrjötä pöydän alle haastettuaan vähän aikaisemmin kilttiä kollektiiviamme juomakilpailuun maaotteluhengessä.
Naapuriporukka poistui aika paljon hiljaisimpina jonnekin yön pimeyteen.
Turistimeininki hyvä meininki.

Pistäydymme illan kuluessa myös muissa paikallisissa juottoloissa, sekä dicessä keikuttamassa tyrää lanteet palaen, mutta eipä niistä nyt sen enempää..
Normaalia baarimeininkiä turistikohteessa ja suomalaisia tangoja lauleskellen leiriin takaisin.
Neljästä ukosta lähtee muuten aikamoinen meteli.

8.7.2005

Varsin kalpoinen partiomme kerääntyi aamu-uinnille lillumaan Adrianmeren syleilyyn.
Varsin sateisessa kelissä päätimme myös yksissä tuumin hengailla leirissä ja odotella parempaa aikaa elämiselle. Nukkuen. Vanhuus ei tule yksin..

Puhalleltuamme aikamme lähdimme suorittamaan iltapäivästä sitä ainoaa tehtävää, joka reissulla oli. Eli ajamaan.
400 km mutkateitä rannikkoa pitkin ja vuorilla oli kohtuullisen makeata puuhaa. Kävimme reissun eteläisimmässä kohdassa Karlobagissa ennen varsin vaihteleville vuoristopätkille siirtymistä.

En nyt repostele aiheesta enempää, mutta aika tavalla parasta settiä tähän asti ainakin asvalttiosuuksien puolesta. Ne maasto-osuudet eivät nyt niin soveltuneet henkilökohtaisesti…

9.7.2005

Mahtava kissapäivä!
Sinkkumiehenä saa vapaasti tarkastella naiskauneutta, uskoisin. Tänään sattui varsin viehettäviä tapauksia matkan varrelle useita.
Lähdimme aika lailla aamupäivästä siirtymään kohti pohjoista. Jo Krkin bensa-asemalla tiskin takana seisoa möllötti sellainen tapaus, että oksat pois. Suu auki sekavia änkyttäen sain kuin sainkin laskuni maksettua. Seurueemme ukkomiehet tyytyivät hienovaraisempaan kommentointiin. Aimo pakkaus. Huhhuh.
Liikuimme moisesta ilmestyksestä huolimatta läpi sen maantieteellisesti hassun sarven, jonka eteläosassa on Pula.

Porecin kohdalla tuli vastaan sitten matkamotoristin painajainen. Ainakin noin mielikuvana. Olin kääntymässä risteyksessä suojatien yli, kun rengas meinasi livetä alta. Sain pidettyä tasapainon hädin tuskin ja kiroillen nostin katseen kohti seuraavaa risteystä, jossa koneinsinööri A ja navigaattori I olivat kyljellään Guzzinsa kanssa. Perkele!
Sekunnin murto-osassa kuitenkin kävi ilmi että mitään vakavampaa ei ollut käynyt, koska molemmat ukot kampesivat jaloilleen. Etupyörä oli mennyt jarruttaessa yksinkertaisesti ensin lukkoon, sitten oikeaoppisesti jarru irti ja uudestaan kiinni edessä jarruttanutta autoa kohti koko ajan ajautuen, jolloin etufillari lähti alta poks. Tappioina rikkimennyt vilkun lasi ja satulalaukun vinoutuminen. Onneksi.
Melkoisen liukasta asvalttia, sanoisin. Pollaribensaa. (=Renkaat vinkuivat syystä tai syyttä)

Lipoista huolimatta reissu jatkui. Jossakin kohdassa ennen Slovenian rajaa pysähdyimme aterioimaan varsin viehettävän bambi-tyyppisen neitosen vanhempiensa kanssa pitämään paikkaan ja jatkoimme taas kohti Slovenian rajaa ja Italian Triesteä.

Sloveniaa on aika lyhyt pätkä siinä kohdassa rannikkoa, mutta kukkuloille tiirailtuamme olimme kaikki yhtä mieltä, eet kyseinen maa tulisi nähdä joskus tarkemmin. Näytti varsin hyvältä noin ajowise. Hyvä bore.

Italiassa pysähdymme Marttineille pikku hetkiseksi ja tuulispäänä painelimme edelleen kohti itävaltaa. Pakolliset pizzat oli luonnollisesti myös pakko vetäistä ja tässäkin paikassa olisi mallikoulun tuottajilla ollut taas vähän kriteerin maillia tarjoilijan muodossa.

Ilta alkoi hiipimään matkamiehen kiusaksi ja keli muuttui huonommaksi. Kuluneella eturenkaalla, lyhyehköllä ajokokemuksella, väsyneenä, peuravaara-alueella, pimeillä, märillä, jyrkillä ja mutkaisilla itävaltalaisteillä alkoi olla aika hasardia liikuskella ja yötä vasten löysimme viimein sopivan leirintäalueen.
Teltat pystyyn ja paikalliseen tuopille. Loistavan kissapäivän kruunasi varsin miellyttävä itävaltalaisbaarimimmi, joka iloisesti saksaa pulputtamalla tarjoili muutamia laatuoluita uupuneille matkamiehille.

Kiihkeä lauantai-ilta ei ilmeisesti ole käsitteenä saavuttanut näitä kolkkia. Kun palasimme takaisin leirintä-alueelle, oli kuin neutronipommi olisi pyyhkäissyt kaiken elävän päältä maan. Aivan kuolemanhiljaista eikä ketään missään. Spooky..
Ja äkkiä sateessa nukkumaan hissun kissun ettei idyllinen rauha vain rikkotuisi läsnäolostamme..

10.7.2005


Varsin tukkoisessa sadekelissä painelimme taas tielle. Kohteena tällä kertaa itävallan korkein kohta.
Kieli keskellä suuta painelimme vuoristoteitä ylös alas. Kurja tuuri, että keli oli niin huono, koska useita maisemapaikkoja jäi nyt pilvien peittoon ja ajaminen oli kivuliasta kampeamista kaatumisen pelossa. Myös kokeneemmat motoristit manailivat hartialukkojen vaivaavan aika ajoin..
Grossglockner Hochalpenstrasse oli ja on kuitenkin kipuamisen arvoinen paikka. Tiemaksua törähti taas joku 20 e, mutta hinta oli kyllä varsin halpa suhteessa laatuun. Alpit jyrää!



Alaspäin olikin sitten varsin jännittävää laskeutua. Näkyvyys ehkä 2 m ja sadetta. Aivan märkiä ukkoja kaikki tyyni varusteista riippumatta ja kukaan ei pistänyt vastaan gasthausmajoitusta pohdittessa telttailun sijaan päivän päätteeksi. Hinta noin 20/yö et aika halvalla kuitenkin pääsi. Sisälsi saunan ja olutta. Ja varmasti parempitasoinen kuin suurin osa suomen hotelleista, joissa allekirjoittanut on kuitenkin nukkunut kokolailla useissa duunin puolesta..

11.7.2005


Keli itävallassa oli aivan perse heti aamusta. Suomesta kantautuneiden säätietojen mukaan koko etelä-Eurooppa oli suuren matalapaineen keskuksen sisällä, joten pakkasimme vaisuina kavereina pyörät ja päätimme yhteistuumin painella kohti pohjoista tavoitteena Praha ja parempi sää.

Koko matkan satoi vettä. Paljon.
Vielä Prahan sisäänmenotiellä tuli samaa kamaa taivaalta kuin aisaa. Poksahdimme kuitenkin keskustan liepeille turistimielessä ja yhtäkkiä keli parani huomattavasti hops. Nopealla päätöksellä päätimme jäädä Prahaan hostelliin.

Eikun kamat kuivamaan, pyörät lähes majoituksen hintaiseen, mutta vartioituun parkkiin ja kaupungille roikkuilemaan. Very Good.

Praha on tuttu kaupunki aiemmilta vuosilta, joten ei tässä sen enempää aiheesta. Sorjat ja pitkäsääriset kaunottaret sulostuttavat katukuvaa edelleen, rakennukset ovat tulvan jäljiltä korjatut, olut on aivan loistavaa ja mukataiteellisia jenkkejä on joka paikassa etsimässä kadonnutta hippiä itsessään. Ruokailimme tukevasti vähän turistyrysien ulkopuolella varsin edullisesti ja palkitsimme itsemme muutamilla oluilla. Kahdeksan olutta, kahdeksan euroa.
Mukava kaupunki, johon palaan aina mielelläni edellisistä huolimatta tai niistä johtuen aina vain uudelleen. =)

12.7.2005


Tästä voinee laskea paluumatkan alkaneeksi. Praha jäi ooppera-aamiaisen jälkeen taakse ja nyt helteisessä kelissä painelimme kohti Saksan rajaa.
Enpä ole koskaan nähnyt missään niin montaa yksityisyrittäjää yleisen tien varressa kuin tällä pätkällä. Seireenien tavoin ne kutsuivat päättäväistä joukkoamme hairahduksien tielle, mutta iloisesti takaisin vilkuttaen annoimme moottorien laulaa moisten typeryyksien ohi.
Kaikennäköistä se köyhyys teettää täälläpäin katukuvaan. Kotia kohti.

Saksalainen maasutu oli nyt mielenkiintoisempaa ajaa kuin autobahn, mutta jossain kohdassa maseman muuttumattomuus meinasi käydä hermoille.
Puurivistöä-sikaani-kylä-sikaani-puurivistöä….tämä toistui noin kuusikymmentä kertaa ja välillä alkoi jo tuntua siltä että olen joutunut ”Päiväni Murmelina”-elokuvaan, jossa kaikki päivät olivat tapahtumiltaan samanlaisia…

Jo aikaisemmin oli tullut selväksi, että etunakkini oli kaputt Alppien työntöohjailujen jäljiltä. Dresdenissä otimme paikallisen Sukisukiliikkeen tähtäimeen ja tuikkoina ukkoina painelimme tivaamaan moiselle nakille töineen hintaa. Halpaa varmaan kun Saksassa, autoilun ihmemaassa ollaan..

200e sanoi gubbe.
Ja mä että saatanan kallis in English. Just ennen reissua kysyin nimittäin kotimaista hintaa samalle operaatiolle ja se oli noin 160e. Se siitä hintatasosta sitten.

Koska matkan piti jatkua, oli pakkorako pistää homma työn alle ja kättä lompakolle. Söimme Mustassa Lampaassa tukevahkon saksalaislounaan odotellessa. Fillaria haettaessa Saksalaisen yhteiskunnan luottokorttivastaisuus meinasi käydä hermoille. Käteistä, bliis, totesi kassarouva. Ja ei kun automaatin hakuun.
Kielimuuri, varmaankin..
Taisin näyttää vähän kypsältä tässä kohdassa ja loppulasku oli 189e, kun palasin viimein maksamaan operaatiota.. Alennusta tuli suomipoijjalle että töksähti.

Ja tien päälle taas. Aika karu kaupunki. Ei tule ikävä.

Jäimme arvioidusta tavoitteestamme hieman ja yövyimme jossain aika tosi landella siistillä, mutta mitäänsanomattomalla leirintäalueella. 5e/naama. Halpa. Kiva.

13.7.2005

No niin.
Sama murmeliteema noin maisemallisesti jatkui tänäänkin ja välillä meinasi jo alkaa nukuttamaan, kun ympäristössä ei tuntunut tapahtuvan mitään vaikka ajoi miljoonaa eteenpäin.
Jossain näillä paikkeilla uskollinen Kaptah teki katoamistempun terävän. Taas kerran moottoritiellä oli jotakin suomalaisturistia vastaan. Näin ainakin oli retkikuntamme epäilys.
Sattui nimittäin niin, että etenimme reipasta marssivauhtia jossakin ja yhtäkkiä Kaptahin kotari katosi. Patsasteltuamme aikamme tankkauspisteellä, loogisesti lahjakkaimmat sukulaismiehet keskenään lähtivät paluureittiä takaisin varustautuneena pienellä määrällä polttoainetta juomapullossa. Itse jäin mahdollisimman näkyvästi tankkiaseman kohdalle tien varteen jottei kadonnut jäsen pääse syystä tai toisesta livahtamaan ohitsemme…
Kadonnut lammas oli löytynyt neljänkilometrin päästä hikisenä, mutta hyvävoimasena. Ja tankki täysin tyhjänä. Että sellanen episodi.

Saavuimme Lubeckiin ja sieltä edelleen lauttaa kohden ensin Tanskaan 33e/naama ja siltaa pitkin Ruotsiin. 17e/pyörä kits.
Tästä eteenpäin onkin sitten todella vähän kerrottavaa noin ajoa ajatellen.
Tarkoituksenamme oli koukata Skånen pohjoisosia myöten ruotsin halki öölannissa matkan varrella pistäytyen. Kaksi vastaantullutta mutkaa olivat nekin merkitty ainakin kadellasadalla varoitusnuolella kuutta kilometriä aikaisemmin joten tällä pätkällä ei tapahtumia kyllä liiaksi ole.
Ruotsi on suuri…ja tylsä..ja jossain kohdassa pistimme karavaanin vain seis kun ei huvittanut yhtään enää. Liian hallittua ja tavallista ja samankaltaista kuin rakkaassa kotimaassamme.
Majotuimme jonnekin kansankodin lomakehtoon, joka siisteydessään oli jo vähän liiankin kliininen.

Paikalliseen juottolaan kolmen kilometrin käveleminen kuitenkin kannatti sekä esteettisesti että ruoan puolesta. Sympaattisen satamakaupungin sorjat ruotsalaitarjoilijattaret kantoivat parasta mahdollista pyötään ja vetäydyimme taas kerran telttoihimme hyvillä mielin mahat täynnä pikku iltakävelyn jälkeen, jonka isä-poika kombinaatio suunnisti paremmin kuin uskollinen Kaptah ja tomumajani…
Asianosaiset tietävät tämän tarinan paremmin.

14.7.2005
Aamu-uinnin jälkeen otimme pikku palaverin samalla kuin purimme leiriä maan tasalle.
Uskollinen Kaptah ja Navigaattori I lukivat madonluvut heti aamutuimaan:
Jos aikoisimme ehtiä lähtevään laivaan, olisi syytä aloittaa matkanteko heti.
550 km odotettavissa ja seuraavassa laivassa ei ole tilaa. Here I come, home vaikkakin pikku pakolla.

Voi käsi että puudutti. Söimme huotoaseman pihalla hätäisen aamiaisen ja painoimme putket punaisina kohti Tukholmaa. On se vain pitemmän päälle rankkaa homma toi ajaminenkin. 250 kmn välein oli luonnollisesti pakko tankata, mutta muuten päivä menikin sitten puikoissa.

Ehdimme laivaan aika täsmällisesti loppujen lopuksi. Pyörät liinoilla kiinne ja eikun saunomaan, seisovaan pöytään, baariin diskoon ja lattalle nukkumaan. Reissumeinigillä loppuun asti. (Laiva oli siis täynnä ja vain kansipaikoilla tilaa)

Aamulla pyörät laivasta ja himaan…

15.7.2005 Kustannuksista


Kustannuksista
Bike-lehden sinänsä ansiokas artikkelisarja keväältä -05 pitää kokolailla paikkansa kustannuksia laskettaessa.
Tonnin viikko kun varaa, niin pärjää erittäin hyvin. Tämän reissun budjetti jää tosin tuon alle, koska yövyimme pääasiassa kahta yötä lukuunottamatta teltoissa camping-alueilla. Cämppäreiden hintataso oli keskimäärin ehkä 8 e/yö +/- 5e varustelutason vaihdellessa vaatimattomasta (Slovakia) ultrasiistiin (Itävalta). Raffi arvio ilman vielä saapumatonta Shellin bensalaskua on tällä hetkellä noin tonnin toisella puolella. Gasthauseja ja hotelleja käyttäen tulisi varmasti enemmän.

Luottokortteja on hyvä olla olemassa useita variaatioita, koska esimerkiksi Ruotsissa ei käynyt Visa electron yhdelläkään huoltoasemalla. Ja shellin mainostaminen korttinsa käymisestä tietulleihin pitkin Eurooppaa on puhtaasti paskapuhetta. Nimim Italialaisella automaattitullilla hermonsa menettänyt torvien soidessa takana…
Shellin asemia oli muutenkin aika harvassa tuolla päin että mainitsemani yleisimmät luottokortit ovat aika paljon vahvempi vaitoehto noin bensan ostomeininkejä mietittäessä. Visa tai Master kävi pääpiirteittäin huoltoasemaketjusta riippumatta. Kuitti ja otettu määrä kannattaa tosin aina tarkastaa ettei laskutus mene kahteen kertaan niinkuin yhdessä mestassa… (Tappio ehkä jopa 2e..)
Saksassa ei käy sitten mikään kortti missään muualla kuin huoltoasemilla. Kummallinen talousmahti..

15.7.2005 Pyörätyypeistä


Pyörätyypeistä tällä retkellä

Näillä ajettiin:
Moto Guzzin joku… Vuosimallista ei mitään hajua…jota Koneinsinööri A ja poikansa Navigaattori I ajoivat vuorotellen. Tehoputkilla ja powercommanderilla varustettu ja erittäin rocknroll. Sain kunnian ajaa pätkän tällä upealla laitteella Unkarin pustalla. Erittäin jees peli. Vääntöä…on.
BMW GS…alunperin 750, mutta tonniseksi porattu, liittyy edellämainittuun sukulaisuussuhdekollektiiviin
KTM 640 Adventure, jota ohjasti uskollinen Kaptah,
sekä Suzukin gsx600f, joka oli allekirjoittaneen kaverina

Homman nimihän on nyt se, että ajomiehet ovat ajomiehiä, ja aloittelijat aloittelijoita. Vaikka paperilla käyttämäni Suzuki on varmaakin joukon nopein, ei isä-poika kombinaatiosta näkynyt jälkeäkään horisontissa kun mutkateille päästiin.
Kaarreajo ujostuttaa tomumajaani selkeästi edelleen, ja se on varsinkin päivän kestäessä jäykkää. Kaali tulee vastaan ennen kallistusvaran loppumista ja kaarreajon aikana tekee liian usein typeryyksiä hölläämällä kaasua, käyttämällä jarrua jne tilanteen mennessä liian kovavauhtiseksi. Asioita joita vain oikein opeteltu rutiini voi parantaa. Ja jota ei voi muodostua, jos tekee asioita lähtökohtaisesti väärin.

Vanha sotaratsu bemarikin paineli ilosesti putputellen ennen hajoamistaan tapit maata viistäen sellaislla nopeuksilla, että oksat pois. Guzzi pysyi edellisen kannassa mahtavalla väännöllä ja hyvin ajotaitoisilla ohjastajilla varustettuna.
Kaptah tuli itseäni kokeneempana motoristina kotarillaan peileissä myös varsin helpon oloisesti, taitellessani suitzaa mutkasta toiseen. Suorilla pääsin aina ottamaan pienen kaulan hyvän kiihtyvyyden ja kovien kierrosten turvin, mutta mutkasta ulos tultaessa kotarin parempi vääntö otti aina kiinni selaillessani vaihdepakkaa paria alemmas. Ja kysymys oli todellakin normaalista matka-ajosta mutkateillä, eikä mistään kilpailusta.
Se siitä katetun kyykyn illuusiosta nopeana etenijänä matka-ajossa mutkateillä.

Ajotaidollani (takana siis noin 17tkm) selkeästi pärjää ja jopa matkustaa ihan mukavasti myös Puolan kaltaisissa liikennekulttuureissa ja Slovakian (..Unkarin, Kroatian…) mutkateillä, mutta opittavaa on edelleen vaikka kuinka paljon. Jotain tuli opittua matkan kestäessä (mm etujarrun käyttämisestä mutkaan mentäessä ja takajarrun ei..), mutta ensi keväänä kauden alkaessa on ehdottomasti mentävä kurssille ja otettava hommaa enemmän haltuun. Muuten noihin hartialukkoihin vielä menettää henkensä jonain päivänä.
”Eikä tarvitse spekuloida”, kuten retkikuntamme motto kuului useassa kohdassa.

600 kuutiota antaa vääntöä aika vähän edellisen kaltaista reissaamista ajatellen. Jos ajaa esimerkiksi mutkateitä vuoristossa, muodostuu ajamisesta hyvinkin aktiivista vaihteitten käytön suhteen. Ja tämän huomaa jo aloittelevakin matkamotoristi. Hermo menee.
Suzukin GSX600F on luotettava matkakumppani, mutta itä-Euroopan väillä vaatimatonta tiestöä ajatellen turhan kyykky ajo-asennoltaan ja -ominaisuuksiltaan. Jokin pystympi fillari soveltuisi selkeästi paremmin. Sutza oli nimittäin kyykyin pyörä, joka itä-osien mutkateillä tuli vastaan.
Autobahnoilla suitzalla pärjää, mutta aika kovilla kierroksilla joutuu ajelemaan ja se on kovaäänistä, kallista ja tylsäääää se.

15.7.2005 Turvallisuudesta



Turvallisuudesta

Mikään ei viitannut siihen, että keneltäkään olisi viety mitään.
Kukaan karvanaama ei mukiloinut ketään ja lompakot papereineen säilyivät.
Pyöriä lukittiin alkuun kimppaan ja varustettiin mm levyjarrupiipparilla (joka EI tykkää kosteudesta), mutta tämä into laimeni voimakkaasti reissun kestäessä. Olimme nimittäin aika landella kuitenkin loppujen lopuksi. Ja koiran-unisia suomalaisurhoja…not.
Tottakai myös kypärät lukittiin aina, kun poistutuimme leiristä pois jne (kun teltassa oli nähkääs aikas vähän tilaa). 8mm (lähinnä pyörien yhteenliittämiseen tarkoitettu) ketju oli tarkoitukseen kuitenkin liian hevi ja lyhyt. Tähän pitäisi keksiä jotakin muuta, että kypärän pystyy lukitsemaan ajon jälkeen helposti, eikä siitä tarvitsisi koko ajan huolehtia. Kelailujen paikka.
Pääpiirteittäin ihmiset tuolla maakunnissa olivat kuitenkin jotakin välinpitämättömän ja uteliaan välimaastossa emmekä herättäneet mitään sen kummempaa huomiota. Olimme reissumiehiä matkan päällä. Siinä kaikki.

Älliä päähän ja järkeä jonnkin, sillä pärjää jo aika pitkälle näköjään.
Paitsi et tossa ylläolevassa kuvassa on aika paljon mustalaisleirimme syvintä pakkausosaamista ja kamojen silmälläpitoa.

15.7.2005 Motoristin niksipirkka



Sitten vähän matkan varrella tulleita huomioita..
Puutelista tms…motoristin niksipirkka

-Kunnon alusasu. Hikoilu puuvillakamoissa on aika tukalaa hommaa. Ja hien jäädessä ihoa vasten päivän vaihtuessa illaksi vilustuu
-Pikku lukko mukaan teltan sulkemiseksi edes vähän. Ajokamat ovat siellä kuitenkin päiväsaikaan. Ja harvemmin leirintäalueella nyt veitsen kanssa mennään sisään
-Minigrip pusseja kaiken maailman juttuja varten
-Paskapaperia em pussiin. Itäblokissa ei ole vessoissa moista tarjolla kaikissa paikoissa ja on tavallista että leirintäalueilla kävellään rulla kädessä aamufantin vääntöön.
-Lenkkareiden tms tossujen tulee olla PIENET ja kokoonmenevää tyyppiä. Vievät aivan saakelisti tilaa. Ja mielummin vähemmän pahanhajuiset. Hyh.
-Varusteverkko joka jätkälle, johon voi kiinnittää vesipulloista alkaen kaikennäköistä. Muistaakseni 9e allrightista.
-Alusvaatekertoja riittää kolmet. Pesujauhetta vain mukaan ja aamupesun yhteydessä pyykkihommaa. Kauniilla säällä kamat em verkkoon repsikan paikalle kuivumaan pyyhkeen kanssa. Tuulettuu ja ottaa mukavasti ulkomaan tuoksuja. Tai jotain.
-Pieni tyyny! Vie tilaa, mutta kannattaa. Perhanan kovat nuo ajohousujen panssarit.
-Riittävä teltta. Vaikka Kaptahin kanssa olemme tunteneet vuosikaudet, ei se tee persoonistamme pienempiä. Tai ketterämpiä. Toinen kun kääntää kylkeä, niin toinen herää. Not good.
-Kiilat. Muutamalla leirintäalueella maa oli niin kirotun kovaa että sinänsä nerokkaat ja kevyet kevytmetallikiilat menivät aika mielenkiintoisiksi avaruuskuvioiksi niitä lyödessä
-Kunnon makuualusta. Karrimatti on hieno keksintö, mutta mukavuustasosta riippuen kannattaa ottaa huomioon että maa on erittäin tallattua ilman kotimasta sammalpeitettä. Futonilla nukkuvat tyypit pärjännevät helpommin.

…jatkuu….

15.7.2005 Varusteista


Varusteista
Kuten aikaisemmin tarinassa kävi ilmi, Itävalta on sateinen paikka. Ei varmaankaan aina, mutta nyt oli.
Ryhmällä oli varusteina Sekä Gorea, että nahkaa merkkeinä Dainessea, Yokoa, Sinisaloa, MP-asua, Goresaapasta, nahkasaapasta kumisuojilla, vaihtelevia ajohansikkaita jnejnejne ja joka ikinen tuotemerkki tai materiaali kastui tasan yhtä paljon.
Pääpiirteittäin ajotakit pärjäsivät aika hyvin, mutta hansikkaiden, housujen ja saappaiden suhteen oli melkoisen kosteaa meininkiä. Sisähanskat rutussa ja hanskojen vetäminen käteen siten vaivalloista, saappaista ei vesi poistunut kerran sisään mentyään millään, ajoviiman nostattama vesi kasteli alusasuja myöten jne.
Koitan tällä kaikella änkyttää vain sitä, että ajovarusteita hankitaessa kannattanee hankkia se puolivälin vaihtoehto noin hintawise, eikä vältämättä kallenta, joka markkinoilta löytyy ja kastuu yhtä lailla kuin halvempikin. Ja kunnon alusasu joka jätkälle! Varsinkin mulle.
Tämä aiheuttanee muitakin näkökantoja…

15.7.2005 Epilogi


Epilogi
5950 kilometriä, 13 päivää ja 14 maata on nyt takana, ja edellä on vähän yhteenvetoa reissusta.
Kaikki on nyt annettu, jota kollektiivinen muistimme vielä täydentänee eri matkan vaiheisiin. Eli ei kannata ihmetellä sivujen sisällön jatkuvaa muutostilaa. Se on sitä interaktiota vissiin.

Matkailu moottoripyörällä on mahtavaa hommaa. Se vie rahat ja kukkarot, mutta väitän silti sen olevan yksi mielekkäimmistä matkustusmuodoista, jota voi tehdä itsekseen hyvässä porukassa. Tekisi mielä lähteä heti uudestaan.. Aivan loistava keikka!

Loppukaneetin paikka on tässä ja kirjoitan jotakin sen kaltaista hyvin lyhyesti.
Mahtavaa! Ja iso käsi osallistujille!
Ensi vuonna tielläsi taas!