Dokumenttireissu Euroopassa 1993

Hahaa. Löysin opiskeluvuosiltani noin kymmenen vuotta vanhan matkakertomuksen jostain koneeni hämäristä ja täten töräytän tämän esiin. Kirjoitusasusta saattaa olla montaakin mieltä, mutta silloin nuorena teki asioita vähän toisin…Käytin vain mietoa editointia tällä kertaa, jotta alkuperäinen tunnelma säilyisi virheineen.
Alunperin julkaistu TAMKin verkossa joskus -93.
Tervetuloa Pariisinmatkalle.
-w-

Näin kadotat kuvauskamasi Eurooppaan; eli erään dokumentin tarina A.Wikströmmin® silmin 1993

Ensinnäkin: Oli synkkä ja myrskyinen yö.

Kaikesta henkisestä valmistautumisestani huolimatta aamuneljä kolmekymmentä ei tunnu helpolta heräämisajalta vaikka se tapahtuisikin luonnonkauniissa Pispalassa. Läheisestä punkasta pilkistää yhtälailla vähemmän pirteä kuvakaalin pää, silmät sikkurallansa.
Nopeat aamutoimet ja kokka kohti Merimaskua, josta tarkoituksena on matkailuauton hakeminen…

Olemme ennättäneet puhua tehtävästä jutusta todella vähän. Eipä kaiketi kahden viikon varoitusajalla muuta vaihtoehtoa olekaan. Olen ehtinyt tavata ohjaaja-Kallen, sekä tämän vaimon, ”toimittaja” -Eijan vain kerran ennen lähtöä. Silloin juttelun taso liikkui väsymyksestäni johtuen liian korkealla tasolla niin, ettei punainen lanka paljon hilsettä hipaissut. Pääpiirteittäin kysymys on kuitenkin Kallen ja Eijan kihlajaismatkasta johon dokkarin tekeminen näin hilpeällä tavalla yhdistyy. Seurueeseen liittyy osaksi matkaa myös Mutanen, joka on matkalla Münsteriin Saksanmaalla ja aikoo liftata loppumatkan, niiltä osin mikä ei meidän reittiimme sovi.

…Matkailuauton ulkoinen olemus ei herätä ainakaan mitään riemunkiljahduksia ja kurkistus sisälle osoittaa kalustuksen olevan samaa käteenjäävää tyyliä. Lisäksi niskaan putoava räntäsade on vielä omiaan parantamaan fiilistä. Hirvittävällä hässäkällä kamat ihmisten keralla sisään ja matkaan kohti Turun satamasta lähtevää laivaa….

Perimmäisenä tarkoituksena on käsitykseni mukaan tehdä jonkinlaista henkilökuvaa Pariisin Suomen-instituutin tulevasta johtajasta, jonka nimen unohdan keskimäärin kahden minuutin välein. (Kimmo Pasanen; lat huom.) Lisäksi juttuun kietoutuu Eijan vanha kaveri Kimmo Toinen (Sahlman), jonka taidenäyttelyn avajaiset on tarkoitus kuvata keski-Ranskassa. Näiden kahden ihmisen kohtaaminen ja debatti on myös tarkoitus järjestää. Jonkunnäköinen ”tyhjä taulu” -käsitys tyyppien välillä on ja tästä aiheesta heidän sitten pitäisi lohkoa muutamat argumentit.
Eipä ihan kaikki osu vieläkään, mutta toisaalta äänittäjä aina jossain vaiheessa lopettaa ihmettelyn, alkaa keskittymään omaan hommaansa ja jättää ajattelun muille ???

Laivassa hengailemme hienotunteisesti kuvaPatsin kanssa muun seurueen mukana ehkä noin viisi minuuttia ja lähdemme sitten omille teillemme. Paatti on täynnä meluavia ruåtsalaisnuoria, ja pari tuntia heitä katseltuamme päätämme vetää perseet. Onnistuu hyvin. Vermuutin ja minttuviinan yhteisvaikutus on sen verran tehokas, että loppumatka jääkin sitten hyvin sekalaisten muistikuvien varaan.
Ei sen puoleen… ruotsin halki ajaminen ei paljon koskettele tehokasta TTVO (nyk. TAMK)-kaksikkoamme. Kollektiivinen pahoinvointimme ja pötköttely auton takaosassa aiheuttaa jo lieviä otsanrypistyksiä johtoportaan taholta. No, tuleehan näytettyä sitten kaikki parhaat puolet heti kerralla. Ensimmäinen myönteinen asia ilmenee: auton WC:ssä pystyy oksentamaan myös liikkuessa.

…

Seuraavana Tanska. Urheasti taistellen on kuvaajamme Patsi pysynyt vähän parempikuntoisena tähän saakka. (Vaikkei ole nukkunut freimiäkään). Keikkuva Tanskanlautta on kuitenkin liikaa ja joudun varastamaan laivan ravintolasta lautasen viedäkseni herkullisen smørrebrödin miesparalle myöhemmin syötäväksi. Eurooppalaisen lämmin ja terveellinen ilmasto alkaa käsitykseni mukaan tästä. Ainakin pystyn jo polttamaan ensimmäisen tupakan.

Helsingöristä ei ole liikaa matkaa Köpikseen ja ennen kuin huomaankaan Kööpenhaminan valot avautuvat silmiemme edessä. Eija on pyörinyt aikaisemminkin alueella ja päätämme yhteistuumin mennä Kristianiassa sijaitsevaan yleiseen saunaan. Aikalailla metka kokemus. Varsinkin jos nudailusta ja mudanhieromisesta kehoonsa tykkää.

Nukumme siis ensimmäisen yhteisen yömme Tanskalaisen kanavan rannalla. Mutasen saha pitää loppujengin tehokkaasti valveilla lähes koko yön.
Herään siihen, että kämppä liikkuu. Palelen ja pyörin kapealla punkalla koittaen olla tiputtamatta Patsia lattialle makuupussinsa kera. Johtopäätös: Auton lämppäri ei toimi, kämppä on huurteessa ja Kalle on päättänyt että arrideverci Tanskanmaalle.

…

Lähdemme ajamaan Amsterdamia kohti, koska suurin osa meistä ei ole koskaan käynyt koko paikassa ja ainakin minä haluan nähdä miltä huorakorttelit näyttävät. Jossain kumman risteyksessä loistavasti alkanut yhteistyömme Patsin kanssa pettää ja ajamme harhaan ainakin tuhat. Aihetta ei auta pätkääkään, että Eija, Kalle ja Mutanen ovat ilmeisesti päättäneet kostaa alkutörttöilymme ja heiluvat iloisessa hönössä pitkin ja poikin auton takaosaa. Aikamoinen kalabaliikki.
Päätämme kuitenkin jatkaa virheellistä tietä optimistisina. Mutasen pitäessä seuraa Hampurintarinoita kertoillen ja Patsin lukiessa karttaa pääsemme yllättäen, kappas kappas, Münsteriin johtavalle tielle. Tieltä pääsisi kyllä kääntymään Damiakin kohti, mutta olemme jo niin pitkällä että Kalle ohjaajan ominaisuudessa päättää, että menemme Münsteriin kahville tehden ainakin valoviikon pituisen lenkin.
Pitääkin olla niin joviaali että sanoo kaikkiin asioihin joo. No joo.

Pääsemme joskus epämääräiseen aikaan Münsteriin. Mutasella on ilmeisesti mennyt jokunen vuosi viime käynnistä, koska pyörimme kuin puolukat sanonkomä pitkin hapankaalien kaupunkia. Ihan OK noin niin kun kaupunkina kylläkin.
Jossakin vaiheessa luovutamme Mutasen kantakapakan mahdollisen löytymisen suhteen ja menemme ensimmäiseen pubiin joka vastaan tulee. Eipä ole enää kahteen vuoteen ollut etsittyä kapakkaa edes olemassa. Olen alkanut polttamaan lähes ketjussa aina mahdollisuuden tullen ja muutenkin kiristää päänahkaa. Tilanteesta päästään kuitenkin yksimielisyyteen siten, että M (kaupunki) etsii (murhaajaa) jollakin keinoin tuttavansa ja me jatkamme matkaa ilman kahvia.

…

Yövymme noin kuusikymmentä kilometriä Amsterdamista itään helvetillistä mekkalaa pitävän moottoritien kupeessa.

…

Iloinen (syntinen ja yhtäkaikki kirottu) Amsterdam näyttäytyy melkoisen sateisena, mutta kuitenkin hyvin vanhana ja kauniina kaupunkina.
Aikamme pitkin ja poikin keskustassa pörräiltyämme (Van Goghin museota etsien) tulemme johtopäätökseen, että jalan voisi ainakin käydä kaupassa, koska ymmärrettävistä syistä johtuen matkailukoppimme alkaa tuntumaan varsin ahtaalta.
Myös Hollantilaisten iloinen pitkämielisyys liikenteessä alkaa vaihtumaan nyrkinpuimiseksi. Skannailemme mielestämme loistavan parkkipaikan.

Tökssiihen.

Kukaan ei tässä vaiheessa kiinnitä pätkääkään huomiota sijaintiimme noinniinkun tarkemmin.
Käymme puodissa ostamassa välttämättömimpiä elintarpeita ja eikun takaisin.

Patsi pörräilee etujoukossa auton tykö ja kappas: Ovi on kuin onkin apposen auki; ei selällään, mutta poissa lukituksesta. Unohduksiahan sattuu, perkele.
Hihittelen typeränä mielessäni sisältä kuuluvaa muka huulenheittoa kadonneesta kamerasta ja myllätystä kämpästä katsellen samalla toivorikkaana punaisten lyhtyjen katujen suuntaan kaikenmaailman vähemmänkristillisiä toimenpiteitä ajatellen. Yhtäkkisesti karu todellisuus Patsin kalpean naaman muodossa ravistelee minut hereille lasilinnastani: Meidät on siis ihan oikeasti käännetty ! Jumankauta !
1 kpletta dokumentinteon kannalta hyvinkin olennaista välinettä eli kallis ja mukava videokameramme on poistunut. Muassaan hällä oli toinen olennaisuus eli DAT-nauhuri ynnä henkilökohtaiset ja rakkaat partaveteni ja deodorantti. Nyt sitten jo vähän korpeaakin, koska jäljellejäävä kalusto on dokumentintallentamisen kannalta toisarvoista ja henkilökohtaisesti joudun haisemaan loppumatkan.

Mietimme vaihtoehtoja:
a) myydään loputkin autoa myöten ja paetaan kanavan varrella sijaitsevaan asuntolaivaan polttelemaan paikallisia mömmöjä loppuiäksemme
b) menemme poliisille tekemään ilmoituksen kuin kunnon kansalaiset ikään.
c) etsimme jostain pitztserian, koska ryöstetyksi tuleminen aiheuttaa nälän tunnetta vatsan keskivaiheilla
d) pakkaamme loput kamat, ajamme Suomeen ja unohdamme koko jutun
e) emme pysäköi enää toistamiseen 300 metriä Amsterdamin pahamaineisesta keskusasemasta
f) kuljetamme allekirjoittaneen tomumajaa tästä eteenpäin katolla hajuhaittojen välttämiseksi
g) ottia tuota
Loppujen lopuksi toteutamme edellisistä kohdat b ja d, koska muut vaihtoehdot kuulostavat enemmän tai vähemmän huonoilta. Patsi tietää onneksi Pariisista jonkun kuvakaalin, jolta mahdollisesti saa kamat lainaan ja ääntähän nyt voi ottaa videollekin suoraan.. Kallen vaatimuksesta lähdemme epätietoisina pitsat syötyämme kohti punaviinien maata.
…
Matkan aikana Belgian tienoilla saamme jossakin välissä rakkaan kenkäpuhelimeni ladattua ja pääsemme soittamaan Pariisiin. Saamme kuvauskaluston lainaan.
…
Jos Amsterdam oli paha paikka ajaa isolla matkailuautolla liikenteen seassa niin Pariisi on kyllä kaikkien tippaleipien äiti, ainakin ensihätään. Ajotyylin kuitenkin oppii aika nopeasti ja jonkun tunnin pyörittyämme saamme kuin saammekin kuvauskaluston pakattua autoomme ja pääsemme etsimään leirintäaluetta, joka luonnollisesti sijaitsee kaupungin toisella laidalla. Oheistietona kuulemme että Kimmo Ensimmäinen onkin saanut jo potkut tulevasta virastaan haistateltuaan väärälle henkilölle Pariisin lehdistössä. Jatkamme matkaa varmana siitä, että meidät on kirottu.
Vihdoin viimein leirintäalue löytyy ja pääsen ensimäistä kertaa suihkuun useaan päivään. Suosittelen.

Illalla nautiskelemme paikallista punkkua Seinen rannalla keskellä Bolougnen teurastajan metsiä ja filosofoimme tulevaa juttua. Se tuntuu nyt jo paljon selvemmältä. Toisin kuin eräät. Olemme ilmeisesti hitsautumassa yhteen ryhmänä.
Lähentelee viittä geetä tämä sauma, sano.

Seuraavana päivänä yritämme ottaa yhteyttä Kimmo Ensimmäiseen ja sopiaksemme haastatteluajankohdasta. Jostain kumman syystä emme tavoita häntä puhelimitse vaan joudumme ajamaan taas kaupungin toiselle laidalle tapaamista varten. Parkkipaikkaa saa etsiskellä hyvin pitkän aikaa ja jossakin vaiheessa jalkautamme ohjaaja-toimittaja akselin ja jäämme pyörimään pitkin kortteleita liikenteen mukana. Tyyppi on himassa ja pariskunta kertoo, että haastattelu tehdäänkin vasta seuraavana päivänä Sorbonnen yliopiston viereisessä katukahvilassa. Ja erottamisesta ei ainakaan hän ole kuullut. Suomalaisten pienet piirit Pariisissa ovat näemmä melkosen huhuihin uskovaista porukkaa… Tahi muuten vaan kateellisia.

Koitamme etsiskellä Suomi-instituuttia Pariisin latinalaiskortteleista. jättääksemme kaluston hetkeksi sinne, koska jostain kumman syystä emme uskalla enää jättää autoon mitään arvokasta. Jossain vaiheessa auton jäähdytysjärjestelmä ei suostu enää toimimaan toivotulla tavalla ja koneen ”keittämisen” pelossa ajelemme lämppäri täysillä +17°c asteisessa Pariisissa.

Instituutti löytyy lopulta ja saamme armeliaasti jättää kalustomme Suomea puhuvien ihmisten kynsiin ja käymme tutustumassa seuraavan päivän kuvauspaikkoihin jättäen auton sakkopaikalle. Ranskalaiseen tapaan.
…

Koitamme aamutuimaan käydä ottamassa kuvituskuvaa Sorbonnen vanhasta ja arvokkaasta yliopistosta, jonne Kimmo ensimmäinen on juuri jättänyt viisi vuotta valmisteilla olleen väitöskirjansa. Pääsemme vanhasta sivuportista sisään noin kaksi metriä ennen kuin vikkelästi ranskaa puhuva sinipukuinen vahtimestari nostaa hanskan pystyyn. Kuvaaminen kielletty. Patsi sokeltaa useita käsittämättömiä lauseita vaksin suuntaan ja yks kaks pieni ranskalaisen näköinen jätkä johdattaa meidät jonkun intendentin tapaisen luo. Loppujen lopuksi saamme kuvausluvan ja otettua ensimmäiset kuvat koko reissun aikana. Lumous on särkynyt !

Painelemme loistavan kokemuksen siivittämänä Pariisin katukahviloiden liepeille ottamaan lisää kuvituskuvaa. Seuraava tenkkapoo meinaa tulla erään katutaiteilijan kohdalla, joka ei ole lainkaan innostunut televisioon pääsemisestä. Saamme jotenkin änkytettyä, että teemme dokkaria suomalaisesta taiteilijasta ja yhtäkkiä samainen katutaiteilija johdattaakin meidät toisten taiteilijoitten luo jotka vääntävät jonkinnäköisellä spraymaalitekniikalla hiton hyvän näköisiä juttuja. Kukakohan näitä sitten ymmärtäisi ??
Ihan hyvää kuvaa tarttuu nauhalle ja soundeja kans. Myös Mr K1.:n kuvituskuvat saadaan viimein narulle.

Ajelemme sitten Kimmon kotiin, jossa teemme parin tunnin aikana haastattelun ja otamme kuvituskuvat hänen tauluistaan. Tarkoituksenname on jättää Pariisi ja suunnata 300 km etelään, jossa on tarkoitus olla saman yön aikana. Väsymys kuitenkin iskee ja painelemme takaisin leirintäalueelle unten maille.

…

Maalla on mukavaa. Löydämme kohtuullisen hyvin kyllä alueelle, jossa Kimmo Toisen on tarkoitus asua. Itse talon löytäminen onkin sitten hankalampi tapaus, koska karttamme, jotka ovat todennäköisesti Kallen jäämistöä jostain seitsemänkymmentäluvun kultaisilta vuosilta, eivät paljoa auta. Soitamme Kimmolle (2.) ainakin viisi kertaa ja lopuksi löydämme oikean osoitteen.

Jos romanttiset haavesielut ovat joskus maalanneet itsensä keskelle ranskalaista maalaisidylliä, niin tässä on varteenotettava vaihtoehto. Kaksikerroksinen talo, jossa Kimmo ja tämän nykyinen siippa Jérome asuvat on peräisin jostain 1800-luvulta. Korkeat huoneet, joissa todella hyvällä maulla kunnostettuja vanhoja käyttöesineitä. (Vastapäätä asuvat mustalaiset kuulema tuovat niitä aina silloin tällöin.), ainakin neljä metriä korkealla olevat katot. Kiviportaat, jotka herättävät ainakin tuhat kysymystä talon historiasta. Sauna, joka on holvikaarikattoisessa kellarissa. Puutarha, joka on parin hanhen ja koiran kansoittama. Keittiössä avotakka ja kamiina lämmitystä varten. Vanhoja lamppuja hämähäkinseittien ympäröimänä jnejnejneetceteraetcetera… Kaikki tämä on rakennettu kahdessa vuodessa sähköjä myöten. Poijjaat ovat tehneet kaiken omin pikku kätösin ja saunoineen, vesineen und sähköineen vain noin 13 000 markkaa!
Kuljeskelemme pitkin kämppää ns. monttu auki. Matkan rasitukset ja vaivat tuntuvat todella toissijaisilta tämän kaiken rinnalla. Käymme kukin vuorollamme saunassa ja istahdamme keittiöön juttelemaan.

Kimmon kertomaa (erittäin vapaasti lainaten): ”Kun talossa oltiin asuttu pari kuukautta, ei tämä ollut paljon muuta kun seinät ja katto, josta niistäkin jälkimmäisestä satoi sisään. Kaikki sisustukseen tarvittava puu- yms. materiaali on keräilty kaatopaikoilta tai saatu lahjoituksina. (Kimmo elättää itsensä kuvataiteilijana ja Jérome on free-lance-valokuvaaja, joten rahaa ei hirveästi ole.) Talo maksoi alkujaan n 20 000 frangia (n.20 000 mk) kaksi vuotta sitten ja kylän pormestari jollakin tavoin munasi kauppoja tehtäessä ja myi vahingossa kaksi tonttia yhden hinnalla. Nyt on sitten ainakin maata.

Toinen onnekas tapahtuma oli viime syksynä. (-94). Oli pimeä ilta, kun ovelta kuului koputus. Oven takana seisoi kerjäläisen näköinen tyyppi pyhiinvaellusmatkalla jalan Pariisista Jerusalemiin parin koiran ja valtavien kärryjen kera. Hän oli käynyt jo pappilassa ja pormestarin luona, mutta kukaan ei ollut ottanut yöksi. Kimmo meinasi ensin kieltäytyä, mutta muisti sitten muuan tarinan parituhatta vuotta sitten, jossa myös kaksi kulkijaa pyysi yösijaa saamatta sitä ja ajatteli pistää paremmaksi.
No, vieraanvaraisia kun ovat, kestitsivät he sitten outoa kulkijaa toisin ihmetellen illan aikana tämän sivistyneisyyttä ja loistavia yleistietoja oikeastaan mistä tahansa aiheesta.
Aamulla tyyppi paljasti olevansa Vatikaanin lähettämä henkilö, jonka tehtävänä on tarkkailla kuinka nykyään otetaan matkalaisia vastaan ja hän aikoo myös kirjoittaa kirjan matkastaan.

Kylän kapakassa samainen kulkija sitten julisti pariskunnan erinomaisuutta suureen ääneen. Eräs vanha rouva liikuttui aiheesta kovin ja kysyi tilaisuuden jälkeen että tarvitsisitteko te pari taloa lisää, kun teillä noita yövieraitakin käy. Saatte parillakymmenellätuhannella frangilla. Nyt siis tyypit omistavat kaikkiaan kolme taloa, joista yhdestä tulee vierastalo ja yhdestä Kimmon ateljee.”

Voinette kuvitella, että tässä vaiheessa kuvausryhmän leuat tapailevat pöydän pintaa, mikä ei suinkaan johdu väsymyksestä. Kimmo ampuu vielä tarinan:

”Alkuaikana meillä oli täällä myös pariisilainen kani. No eihän tuollainen vieno luontokappale kestä jatkuvaa vetoa ja kylmyyttä, joten eräänä päivänä se päätti, että nyt riittää tämä kylmässä eläminen ja hyppäsi takkaan, jossa oli avotuli. Kimmo huomasi tapahtuneen kyllä heti ja poltti myös itsensä jonkin verran kania pelastaessaan. Myöhästyi kuitenkin vähän, eli kanin uusi hiuslook oli lähinnä Kekkosen luokkaa. Seuraavana yönä tuli (noutaja) pakkasta ja kani paleltui.”

Koitamme olla nauramatta, mutta nauramme kuitenkin.
…

Seuraavana päivänä ammumme jonkun pätkän taas kuvituskuvaa ja koitamme muutenkin olla toimeliaita nuoria miehiä.

Illan suussa paikalle saapuu myös Marianne Tukholmasta. Noin viisissäkymmenissä oleva tuulihattu, joka on näyttelyn avajaisten toinen esilläoleva artisti ja Kimmon pitkäaikainen työtoveri. Juttelemme niitänäitä in english ja jossain vaiheessa Kalle, Eija ja Kimmo painuvat yläkertaan keskustelemaan tulevasta jutusta jättäen meidät kultturinvaihtoon. Kuulemme keskustelun kiihkeyden katossa olevista rei´istä ja painelemme sopivan monen viinipullon jälkeen virittämään kameran ja mikrofonin, että saisimme edes Kimmon puhetta taiteestaan talteen. Valitettavasti mikrofonin aikaisemminkin pätkinyt virtasyöttölaite sanoo itsensä irti, emmekä saa edes ääntä tarttumaan nauhalle. Kiroan taas kerran varastettua DAT-nauhuria.. Kello kolme yöllä toteamme että näyttelyn avajaisten rakentamisen kannalta se on liikaa ja vetäydymme hetkeksi yöpuulle.

…

Aamulla ajamme eksymistä välttääksemme pariskunnan peesissä noin kolmenkymmenen kilometrin päähän Hérissoniin. Näyttelypaikka on vanha, hiton hieno linnamainen rakennus, missä ei ole mitään. Marianne, Kimmo ja Jérome alkavat puuhaamisen ja me kuvaamisen. Kuvat otettuamme painelemme kauppaan tuliaisostoksille, koska varsinainen haastattelu on mahdollista toteuttaa vasta illalla kun Kimmo palaa.. Jään autoon odottamaan kun muut painuvat kauppaan. Yli tunnin odotettuani Patsi palaa silmät kirkkaina ja kertoo juuri käyttäneensä kahdeksansataa frangia ruokatarvikkeisiin. Pääasiassa juustoja, punaviinejä (n 8-18 fr/pullo), olutta (26 fr/24 pulloa) etc. Taidanpa muuttaa tänne. Paluumatkalla otamme lisäksi kuvan auringonlaskusta, joka täälläpäin on melkoisen nopea toimenpide.

Takaisin talolla aloitamme haastattelun valmistelut ja miedon punaviinin maistelun. Hillitsen punkku-osastoa, koska työntekeminen kännissä tökkii heppoista etiikkaani vastaan jonkin verran. Kaikki ovat paikalla ja kuvaamme haastattelun pois. Se kestääkin odotettua pitempään, joten kello on taas hyvin paljon ennekuin pääsemme nukkumaan.
Kuvaamme kuun loisteessa myös Eijan shamaanitanssin noitarummun kera.

…

Näyttelyn avajaispäivä on pilvinen ja kiireinen. Touhuamme tehokkaasti koko aamupäivän kaluston keralla ja valmistaudumme henkisesti tekemään timanttia kuvaa käsivaralta (siis Patsi valmistautuu kuvaamiseen, itse sekoilen enemmänkin piuhojen kanssa).

Klo 16.
Näyttelytila on muuttunut kolkosta hallista viihtyisännäköiseksi taidenäyttelyksi. Miehenkorkuisessa takassa palaa tuli ja joka puolella on ihmisiä pienissä ryhmissä keskustellen.. En pysty millään käsittämään että näinkin pieneen kylään voi tulla näin paljon ihmisiä taidenäyttelyn avajaisiin pitkienkin matkojen päästä. Tottakai hyvä niin, mutta en voisi samanlaista kuvitella tapahtuvan esimerkiksi Suomessa. Naiset ovat kuin Pariisin katukuvasta suoraan tyylikkäine hattuineen ja tyköistuvine pukuineen. Miehillä päällä hillitysti puvun takkia ja solmiota. Kaikkialla hillittyjä valoja, laskeutuvia kankaita, vapautunutta sorinaa ja pöydän antimien maistelua. Huhhuh. Surffailemme kameran kanssa ihmismassassa jonkin aikaa ja pakenemme sitten pihalle.

Ajamme ennakkoon Kimmon talolle valaistaaksemme kuvattavat juhlatilat ja rentoutuaksemme hetken. Kesken kaiken kyläläisiä alkaa virrata sisään vaikka talon omistajat ovat kaikkia muuta kuin paikalla. Kielimuuri osoittautuu ylittämättömäksi, joten ohjailemme vieraat hetkiseksi keittiöön viihtymään keskenään ja poistumme itse paikalta yläkerran pimentoihin. O tempora o mores.

Jonkin ajan päästä myös Kimmo ja Jérome saapuvat ja lähes välittömästi heidän jälkeensä muut näyttelyvieraat. Jokaisella on jotain tuotavaa mukanaan. Toisilla valtavia kukkakimppuja ja toisilla taas piirakoita, punaviiniä, tuoreita mansikoita tms. Lähes kaikki kättelevät toisiaan ja toivottavat hyvää iltaa kielimuurista riippumatta. Kielten sekamelska on melkoinen ja edustettuna ovat ainakin Ranska, Espanja (Equadorilaisittain ääntäen), Englanti, Suomi ja Ruotsi.

Syödään juodaan ja puhutaan käsillä (olevista asioista). Esilläolevista ruuista saisi aikaan oman tarinansa, mutta voin vakuuttaa että kokemus on eräs herkullisimmista, jota olen suuhuni pistänyt.

Laitamme kuvauskaluston hetkeksi sivuun ja seuraavassa vaiheessa laitamme niitä taas ylle kun yläkerrasta kuluu mahtavaa ilonpitoa ja älämölöä. Näky on lievästi sanoen mielenkiintoinen.
Kaikki istuvat samassa huoneessa. Joku nousee seisomaan ja aloittaa laulun. Muut yhtyvät kertosäkeeseen tai tanssivat mukana. Eipä tarvitse paljon ohjelmatoimistojen apua viihdyttämissuhteessa. Kuvaamme sikana.
Lähes jokainen kansallisuudesta riippumatta käy esittämässä jotakin. Meitäkin houkutellaan laulamaan jotakin Suomeksi, mutta piiloudumme kameran taakse. Onneksi Kimmo tulee paikalle ja pelastaa tilanteen.

Kaikkien kuvien äitikälyvelisisko jää ottamatta: Taiteilija vehkeineen tuossa auringon pieksemässä, kuvankauniissa rypsipellossa. Kuinka pieni ihminen kasvannaisten keskellä voi ollakaan kaunis näky.
…

Lähdemme seuraavana aamuna kohti Pariisia. Jäähyväiset pariskunnalle ja kokka kohti Suomea. Palautamme kuvauskaluston ja aloitamme taipaleemme halki Euroopan. Olemme laskeneet, että yhteen putkeen ajamalla saatamme ehtiä juuri ja juuri Tukholmasta lähtevään Suomen lauttaan.
Ajamme siis yhteen putkeen lähes 32 tuntia jääden kerran jo miltei bensapiippuun vaihtaen kuskia välillä lennossa jne.

Vielä Helsingörin ja Helsingborgin välisellä lautalla tilanne näyttää hyvältä. Olemme pari tuntia jopa etuajassa ja alamme ajaa taas kerran hullun lailla kohti Tukholmaa. Neljäkymmentä kilometriä Helsinborgista autosta hajoaa viitosvaihde, mikä tiputtaa matkanopeuttamme noin kaksikymmentä kilometriä tunnissa. Jatkamme kuitenkin suomalaisella sisulla ja laskemme vieläkin ehtivämme reilusti.

Norrköpingin kohdalla juutumme ruuhkaan, joka kestää yli puolitoista tuntia. Selviämme siitä ja laskemme, että vieläkin on mahdollista ehtiä ja soittelemme samanaikaisesti Viking Linelle. Patsi luukuttaa nappi laudassa eteenpäin, kunnes vastaan tulee uusi ruuhka. Nyt alkaa jo epäuskoisuus vallata alaa. Ei meillä ole enää mahdollisuuksia.

Jostain kumman syystä emme vieläkään luovuta ja ajamme sataa halki Tukholman kellon tikittäessä koko ajan eteenpäin.
Loppujen lopuksi olemme vain kymmenen minuuttia myöhässä ja väärässä terminaalissa.
Kalle ja Eija polttavat päreensä toisilleen välittömästi ja Patsin kanssa lähinnä pyörittelemme päätämme.

Alkujärkytyksestä toivuttuamme päätämme lähteä katsomaan oikean terminaalin ja lähteä sitten Kallen ystävälle Rolfille saunomaan ja nukkumaan. Pysäytämme auton Viking Linen terminaaliin ja jaloittelemme hieman.
Saamme Rolfin puhelimitse kiinni ja hyppään ajajan paikalle. Käännän virta-avaimesta ja mitään ei tapahdu.
Ajattelen, että unohdin vain ”hehkuttaa” dieselmoottoria, mutta ei. Solenoidi on ns. paskana ja auto ei yksinkertaisesti vain käynnisty.
Työnnämme auton sivuun, soitamme Rolfille tapahtuneesta ja korkkaamme Kallen pastispullon. Ei harmita enää.

Aamulla saamme sähköä konttiautosta ja silmät sikkurassa suoriudumme laivaan. Eli keulaportit auki Eurooppaan.
Vielä sentään jaksamme vitsailla, että kaiken todennäköisyyden mukaan laiva uppoaa tms. jotta matka olisi täydellinen.

Saunaan, parranajo, hampaanpesu, deodoranttikauppaan, vähän unta ja syömään a´la carteen. Pari tuntia ruokailun jälkeen Patsi voi hyvin huonosti eikä omakaan oloni ole parhaimmasta päästä. Epäilemme salmonellaa. Yrjö tulee sitten koulun pihalla ja porttivahti ei meinaa päästää autoamme sisään eikä ulos. Että sikäli, mutta …
Onneksi laiva ei uponnut.

Tällä matkalla olivat siis roolihenkilöinä :

ohjaaja : Kalle Pursiainen
ohjaajan vaimo : Eija ei vielä Pursiainen
kuivaaja : Petri ”Patsi” Nuortimo
matkaseura : taksikuski Mutanen
äänitys ja tämä
teksti : Anttoni Wikström

Sivuosissa:

Kimmo Pasanen : tuleva Pariisin Suomi-instituutin johtaja, kuvataiteilija, maailmankansalainen
Kimmo Sahlman : myös maailmankansalaistunut kuvataiteilija, Eijan vanha koulukaveri
Andria OY : joka välittää hajoamispisteessä olevia matkailuautoja
Nokian GSM : joka kuuluu lähes koko Euroopassa
Ranskalainen punaviini, joka on maailman parasta juomaa
kuvakaali Majavesi Pariisissa
noitarumpu ja Eurooppalainen lainsäädäntö
sekä kaikki loistavat ihmiset, jotka auttoivat matkan onnistumisessa sekä TV2:lla, TTVO:lla että muussa mielessä.

Matka suoritettiin TV2:n ja Tampereen Taiteen ja Viestinnän laitoksen yhteisprojektina 7.4.1995-18.4.1995 välisenä aikana. Budjetti oli n. 20 000:- fim. TTVO:laisille maksettiin kutistettua ulkomaan päivärahaa. (200:-/päivä). Laitteistojen ja henkilöiden vakuutukset ja matkan rahoituksen hoiti TV2. Ja hävityksen /kauhistuksen allekirjoittaneet . Kalusto ja tekninen henkilöstö tuli ja meni TTVO:lta.

Persnettoa tuli tottakai jonkin verran, koska vakuutus ei korvaa mm. lainakamojen vuokraa, mutta tällä hetkellä laskeminen on vielä kesken. Koska kysessä oli ennenkaikkea pariskunnan kihlajaismatka ja vasta toissijaisesti kuvausmatka suosittelen tämän tekstin lukemista vähemmän kriittisenä päivänä.
Muistorikas reissu.
Suosittelen.
AW. (ja pazzi vähäisinpänä ja vihoviimeisenä.)