Kategoriat
Ahvenisto http://schemas.google.com/blogger/2008/kind#post moottoripyörä

Siinä se oli.

Persana, kuten mummuni tapasi lausuman. Ei moottoripyöräillä enää, ei.
Vein beibin Kontulalaiseen pommisuojaan odottelemaan taas ensi kauden kirmailuja.
Sinne se jäi piipittämään. Ikävää, kerta kaikkiaan.

Ihan kauhean ihmeitä ei tullut tehtyä tänä vuonna noin moottoripyöräwise, kun taloremontti veti suuren osan ajasta, mutta tuleehan noita kausia taas. Ensi kaudella olisi kyllä syytä päästä reissuun, ettei nyt ihan vallan höperöidy.
Jotakin uutta tällä kaudella oli sentään sijaan rata-ajon alkeiden kanssa horjuminen Ahvenistolla muutamaan kertaan. Ensi vuodelle pitää varata selkeästi enemmän aikaa mokomaan harrasteluun. Mukavaa kuin mikä!

Taidankin tästä painella kellariin hipelöimään toistaiseksi korkkaamatonta nahka-asuani….how sick is that..

Kategoriat
Ahvenisto http://schemas.google.com/blogger/2008/kind#post moottoripyörä

Rata-ajelua, part 3

Noh, tämän kauden vikat .ORGin hurjastelut piti olla Ahvenistolla 15.9.2007, vaan toisin kävi.
Ohessa vähän tunnelmapalaa aiheesta.

Kategoriat
Ahvenisto http://schemas.google.com/blogger/2008/kind#post moottoripyörä

Rata-ajelua, part 2


No niin.
Vaikka olenkin harjoittanut nöyryysharjoituksia asentamalla salaojaputkia mudassa ja vesisateessa polvillani kahden viikon ajan, ei olo ollut tarpeeksi nöyrä, vaan vielä piti lähteä .ORGin rata-ajopäiville Ahvenistolle nöyrtymään vähän lisää.

Tapahtuma oli toisella käyntikerrallakin aivan mahtavasti järjestetty, ja osallistujamäärät ovat moisessa toiminnassa selkeästi kasvussa ajoryhmien ollessa hyvinkin täysiä. Kävijämäärän kasvaminen on erittäin ymmärrettävää, sillä ajettuani nyt kaiken maailman mutkapätkiä ihan loputtomiin saakka, en tunnu saavan ihan kaikkia ominaisuuksia fillaristani irti joita äkkitilanteissa tarvitsee ja mikäs se parempi paikka moiseen toimintaan olisikaan kun radalla ajaminen. Ei ole hirviä, hiekkaa, lampaita, tonttuja autoilijoita etc., jolloin voi keskittyä täysin pyörän hallitsemiseen ja varsinkin sen sen asian omaksumiseen, että pää on pahin jarru ja vahinkojen aikaansaattaja mikä moottoripyöräilyssä löytyy. ”Pitoa on aina” henkisen oppi-isäni Koneinsinööri A:n sanoja lainatakseni.

Toinen huomionarvoisa seikka on oppimisen ylärajan puuttuminen täysin. Kummallakin rata-ajokerralla olen tähän mennessä oppinut enemmän rakkaasta fillaristani ja itsestäni kuljettajana, kun tuhansilla kilometreillä pitkin eurooppalaisia maanteitä. Ja vieläkään ei osaa mitään. Erittäin suositeltavaa, jos joskus tuntuu ylevältä tai valaistuneelta moottoripyöräilyn suhteen siis.

Tämän kerran suurin havainto oli alkutotuttelun jälkeen roikkumisen auttava opetteleminen mutkissa, kun rata-ajovarmuuden kasvaessa jalkatapit alkoivat raapia maata vähän joka käänteessä. Muutenkin päivä alkoi muistuttamaan osaltani urheilusuoritusta kun satulassa sai tehdä ihan tosissaan töitä saadakseni ensinnäkin itseni oikealle puolelle satulaa ennen mutkaa ja sitten vielä möhkäleen kääntymään mutkiin. Päkiöiden aktiivisella käyttämisellä homma alkoi miten kuten sujumaan, mutta kuntopohjaa moinen vaatii, jota itselläni…ei ole.

Noh, aiheesta on kirjoitettu paljon lahjakkaimpien ihmiesten taholta tuhansia palstamillimetrejä, joten en nyt yritäkään sanoa tässä kaikkea tyhjentävästi. Ilmoittaudun vaan seuraaville ratapäiville, joita vielä muutama mahtuu kalenteriin tälle kaudelle.
Tulkaa tekin!
-w-
Kuvat : .ORGin jäsenet MattiR ja Gamma, joista suuret kiitokset asianosaisille.


Kategoriat
Ahvenisto http://schemas.google.com/blogger/2008/kind#post moottoripyörä

Rata-ajelua

No himskatti.
Menneiden kesien reissuporukka ei päässyt tänä vuonna matkantekoon jokaisen kiireistä johtuen, ja omalta osaltani homma oli harmittanut aika tavalla. Olin jo uppoamassa tylsyyden syövereihin ja taloni salaojaremontteihin, kunnes päivänä eräänä Navigaattorimme I reippaana ukkona painosti ilmoittautumaan moottoripyora.org :in ratapäivään Ahvenistolla. Jihula!

Homman nimihän on nimittäin ollut jo useamman vuoden ajan se, että radalle tekisi mieli, kun yleensä ajamani mutkapätkät alkavat olla tuttuukia tutumpia. Jänishousuna/saamattomana/kaatumista pelkäävänä/vakuutuksia miettivänä/mitäikinä en ole vain yksinkertaisesti saanut aihetta aikaiseksi ennekuin nyt.

Noh, hidas ryhmähän oli luonnollisesti jo täynnä, mutta ilmoittauduin omia kykyjäni edes joten kuten arvioiden keskinopeaan ryhmään ajatuksena ottaa iisisti, mutta täysillä, etten olisi jaloissa. Tämä päätös omista kyvyistäni tai lähinnä niiden puutteista vaivasikin sitten oikeastaan itse ratapäivään saakka

Pakkasimme siis 6.7.2007 ryhmämme kohti Hämeenlinnaa.

Ajopäivänä paikalle päästyämme ja ilmoittautumistiskillä kävi ilmi, että ”downgrade”aminen hitaaseen ryhmään olisi myös mahdollista suuresta osallistujamäärästä johtuen ja noin puolen sekunnin miettimisellä siirsin itseni siihen kokeneempien ajajien pysyessä keskiryhmässä.
Tätä valintaa kiittelin myöhemmin mielessäni pitkin päivää, sillä keskiryhmään oli yhdistettynä myös nopean ryhmän kaverit, joilla vauhdit olivat sitten IHAN toista luokkaa kun kaltaisellani ensikertalaisella. Lisäpontta hitaaseen siirtymiseen oli antamassa vielä koulutus, jossa meille ensikertalaisille opastettiin kaarreajon hienouksia varsin asiansa osaavien kouluttajien taholta. Hieno meno!

Noh, ajajakokouksen jälkeen jakauduimme ryhmiin, ja panilimme kouluttajamme mukana radan vierelle. Kävimme jonkin aikaa teoriaa läpi kaarreajamisesta yleensä, jota muiden ryhmien radalla pärtsääminen luonnollisesti hieman häiriköi ja irrotimme sitten peilit etc pyöristä ensimmäistä sessiota varten…

Jo ensimmäiset kierrokset osoittivat, että näihin mutkiin saa sitten ihan tosissaan kääntää ja kaikkia tähän saakka opittuja taitoja sai käyttää ja vielä korostaakin. Yksikään mutkatie, jossa olen matkustanut, ei ole näin hankala korkeuserojen vaihdellessa todella paljon, mutta yhtä aikaa meininki oli hyvin turvallinen, koska mutkan takaa ei ole odotettavissa hiekkaa, poroa, traktoria etc… Päivän aikana tuli kaikkiaan 6 kaatoa, joka on kuulemma aika paljon, mutta kaikki aiheuttivat onneksi vain kosmeettisia- ja ylpeydellisiä vaurioita. Useimmat raatonsa kanssa palailevat kiroilivat nimittäin lähinnä omaa tyhmyyttään kaatonsa yksinäisenä aiheuttajana. Eniten saattoi harmittaa kaveria, joka vetäisi Ztallaan kaksi kertaa ulos…

En nyt ikävystytä yksityiskohdilla sen enempää, mutta jos haluaa moottoripyöräillä itselleen nöyristävän kokemuksen, niin suosittelen vilpittömästi radalla käymistä. Ylärajaa EI nimittäin tule. Ahveniston rata on vielä turva-alueiltaan pienehkö, joten tämä omalta osaltaan hidasti aika tavalla vauhteja. Ainakin alkuun. Vielä kun ohittaminen oli kielletty kahden ensimmäisen kierroksen aikana, sekä rajattu ainoastaan pääsuoralla tapahtuvaksi, tuli keskityttyä enemmän ajolinjojen hallitsemiseen kuin nopeuteen.

Sellasta.
Ai niin. Ja 30.7 Ahvenistolle uudestaan. Sen verran pahasti puraisi.
Alla malliesimerkki siitä miksi kanttaamisen lisäksi kannattaa harrastaa myös roikkumista radalla ajettaessa. Kuten kuvasta näkyy, tapit ja kengät tulevat vastaan aika nopeasti näilläkin taidoilla. Ensi kerralla siitäkin lisää. Jos vaikka rata-ajelu muuttuisi rata-ajamiseksi. Vaikka tuo aika köröttelyltä vaikuttakin, niin aika äärirajoilla mennään…
(Kiitos .org:in nimimerkille ”Booris” kuvasta).