Kroatianreissu 2005

1.7.2005

Do dii.
Noin viidentoista vuoden odotus on päättymäisillään huomenaamuna, kun startti kohti tuntematonta tapahtuu viimein. LOMA!
Vielä viime metreillä mainasi tulla hitaan ja halvemman laivayhtiön kanssa tenkkapoo, kun purkki olikin yllättäen täyteen buukattu viimeistä prätkäpaikkaa myöten. Vähän kalliimpi ja nopeampi vaihtoehto pelasti onneksi pälkähästä. Tallinna siis kutsuu huomenna joskus kukonlaulun aikaan, ellen nyt sitten ennen laivan irtoamista rannasta vielä kolaroi/kaadu/joudu äkilliseen konkurssiin/salama iske etc..
Rahaa on mennyt kaiken maailman kilkuttimiin jo nyt pienehkön omakotitalon verran ja aika monta kertaa olen laskeskellut koko homman järkevyyttä, mutta juuri nyt auringon raotellessa silmäluomiaan pilviverhon takaa alkaa koko touhu tuntumaan hyvinkin mielekkäältä taas. Pitäähän sitä miehellä olla harrastuksia ja ne aina tunnetusti maksavat jotakin.
Tutkin matkan varrella mahdollisuuksia kirjoitella tänne, mutta toisaalta lomalla kirjoittaminenkin saattaa tuntua liikaa työltä. Heheh.

Hyvää kesää kaikille!

2.7.2005

Matka alkoi siis lauantaina 2.7.2005 0800 laivalla kohti tuntematonta.
Tälläsimme uskollisen Kaptahin, sekä satunnaisen matkakumppanini kanssa jo Tallinan laivalla Isä ja poika-kombinaation matkallaan Kroatiaan. Noin kahden sekunnin miettimisen jälkeen totesimme, notta kuulostaa kivalta ja me kans.
Tästä alkoikin sitten rautaperse-tyyppinen siirtyminen kohti etelää varsin vaihtelevissa sääoloissa..

Baltian halki ajamisesta ei paljoa jälkipolville jää kerrottavaa. Tiestö varsin vaihtelevassa kunnossa, ruoka hyvää ja rasvasta ja liikenne kamalaa.
Otimme tiukan suomalaisasenteen ja ajoimme neljallä pyörällä vielä kahjommin kuin paikalliset reikäpäät.

Satunnainen matkakumppanini, joka oli ex-tempore tyyppisesti liittynyt taakseni alkumatkan ajaksi, jäi Kaunasiiin ihmettelemään Liettuan iltaa. Noin kaksi sekuntia miellyttävää lämpötilaa ihmeteltyämme, jäljellejäänyt partiomme jatkoi jäähyvaisten kera kaasuttelua Puolan rajaa kohti.
Kovia jätkiä kun ollaan, niin otimme tiukan ilmeen ja painelimme kaikkiaan noin 740 kilometriä E67aa ja päädyimme rajan paremmalle puolelle noin niinkuin alkuveryttelynä. Ohessa kuva rajalta.

Pikku hapuilun jälkeen leirinta-aluekin löytyi Suwalki-nimisen paikan itäpuolelta koneinsinööri A:n loistavan matkamotoristivaiston avulla. Osittain käsipelillä änkyttäen ja heikohkolla saksalla avustettuna painuimme nukkumaan pikku possujen tavoin köytettyämme ensin pyörät kaikenmaailman mukanaoleviin kettinkeihin ja hälyttimiin, jotka reissun kestäessä pysyivät useammin ja useammin laukuissa.

Varsin koiravoittoisen haukuntayön ja varsin levottoman korskahtelun jälkeen koitti day 2. On se perhana, etta ihmiset hankkivat pieniä, kova-äänisiä rakkeja, jotka metelöivat koko yön.
Ei Suomessa tällasta…

3.7.2005

Aamulla oli joskus kukonlaulun aikaan jo menokenkä jalassa ja Puolan suuruus piti lähteä toteamaan. Paikallisessa mestassa kaffetta, suolakalaa ynnä sampylää nahkaan ja matkaan siis.

Teimme pienen koukkauksen itään Sejnyn kautta ennenkuin käänsimme kokan taas kohti etelää ja E67aa.
On se vain vähän perhanan suuri maa. Teitä riittää todella paljon ja hyvinkin vaihtelevan kuntoisia. Näköaloja ei paljoa taas katseltu, vaan tuppi auki liikuimme kohti etelää lähes valon nopeudella.
Bialystokin kohdalla erkanimme E67sta, (joka vie Varsovaan) ja välttääksemme suurkaupungin kauhut otimme suunnaksi-Bielsk Podlaskin ja tien 19.
Lublin-Rzeszow ja sitten E371 olivat seuraavat suuntimat kartanlukutaitoisille.

Muutamasta tutkasta vetelimme ohi kuin miehet konsanaan, mutta ilmeisesti retkikuntamme koko tai käyttämämme tilannenopeus ei antanut aihetta paikallispoliisin huikealle takaa-ajokohtaukselle. Epäilen, että ylinopeutta pitää ajaa tuollapäin oikeasti paljon ennekuin sinivilkut syttyvät peileissä, tai sitten retkikuntamme neljän pyörän partio ei vain antanut mahdollisuutta pysäyttää kaikkia ja sakottaa niitä virannomaisen omaan laskuun ilman Suomi-Puola paikallispainiottelua suhteella 4-1. Edellistä sakotuskäytäntötarinaa olen nimittäin kuullut paikallisen poliisin suorittavan kokolailla usein Puolan maalla yksinäislle motoristeille.

Vähän ennen Slovakian rajaa alkoi ensimmäinen moottoripyöräilyn kannalta mielenkiintoinen mutkapätkä ja seurakunta paineli pitkin teitä kuin naudat talven jälkeen laitumella. Mahtavaa! Tuli muuten kokeiltua pikku japsin jalkatappien paikat kanssa. Iso kronk ja mahtava pelästyminen. Aika syvälle se fillari mielestäni kallistui…Navigaattorimme, tekumies I tosin kertoi myöhemmin, että tien profiili oli myös otollinen moisille osumille, joten en ehkä sittenkään saanut fillariani aivan äärirajoille vaan kolhin sitä muuten vain tien pintaan..

Slovakian puolella pistettiin retkikunta taas seis yhteensä 700 km siirtymisen jälkeen Nova Kelca-järven tienoilla.
Tämä leirintä-alue olikin sitten ns. keskellä tontun perfektiä. Campingpaikan merkki löytyi Genimapin kartasta kyllä, mutta tieto oli vanhentunutta ja paikalla oli nykyään jokin hostel-tyyppinen katakombi, ja ääriään myöten täynnä. Jälkeenpäin ajateltuna ei kauhean suuri tappio, koska olo oli kuin rikollisella cowboylla lännenleffassa saapuessamme paikalle..Jiihaa partner!

Paikallinen, varsin viehettavä inkkariopas perheineen opasti yön selkään eksyksiin ajatuneen retkikuntamme pitkin maaseutua jonnekin aika tosi syvälle, josta löytyi viimein telttailualue. Kaikki hyvin muuten, mutta paikka oli nuorison kansoittama ja pääosin koko ryhmä aivan pelti kiinni.
Tässä vaiheessa päivää vaihtoehtoja keskellä pimeintä Slovakiaa oli aika lailla nolla, joten eikun läheiseen hotelliin ensin pikku iltapalan kimppuun (suolaa oli, kyllä) ja sitten siirtymä takaisin leirinta-alueelle ja nukkumaan.

Jossain kohdassa yöta myos Slovakialainen nuoriso hyytyi viimein.
Pikku unien jälkeen aurinko nousi tässä osassa maailmaa.

4.7.2005

Aamu-uinnin jälkeen lähdimme kohti ensimmistä varsinaista matkailupäivää ilman kuningassiirtymiä. Tiestö täällä on hyvinkin mielekästä ja ensimmäistä kertaa moottoripyöräilyhistoriassani tuli tunne, että en osaa ajaa palaakaan…Isä-poika-kombinaation salainen minä paljastui jo vähän, parivaljakon liikkuessa kokolailla reipasta marssivauhtia kohti tangenttia.

En valitettavasti muista tarkalleen käyttämiämme teitä tällä kohdalla, mutta päivitän ne tänne, kunhan saan selville.
Mutkia, kaarteita, nousuja, suoria jne kaikilla herkuilla….AIVAN MAHTAVAA!
Jos kaarreajo pelottaa, niin älä aja täällä.
Retkikunta paineli vaihtelevilla nopeuksilla pitkin vuoristoteitä ja hymyili niin, että naama meinasi kipeytyä. Muistelisin ajaneemme ainakin Kosice-Miskolic suuntaa jossain kohdassa kohti Unkaria.

Unkari sitten tulla kopsahti vastaan. Varsinkin ennen (numeroimaton tie) ja jälkeen Egeriä (24) maasto oli hyvinkin mahtavaa ajella. Unkarin pohjoisosa on kyllä motoristille mukava paikka.
Matkamme kuitenkin oli suuntautumassa enemmän lounaaseen ja tasaiselle maaperälle.
Tatravuorten jälkeen pusta-tyyppinen maasto ei oikein osunut liian hyvään tottuneeseen porukkaamme ja päätimme ottaa viela yhden siirtymän ja päätyä reippaalla vauhdilla Balatonille, joka on varmaakin yksi suurimpia turistihelvettejä Unkarissa.

Hyvä ajatus, paitsi et huono.
Retkikuntamme faijahahmo, koneinsinoori A tuli uskollisesti suhteellisen iäkkäällä BMW Gllään muiden mukana noin 185km/h ja jossain kohdassa katosi myös endurolla ajavan Kaptahin kanssa peileista. Jatkoimme navigaattori I:n kanssa noin miljoonaa konetietä pitkin ajatellen, että enduromiehet ottavat meidät kyllä kiinni jossain kohdassa kun maltamme tiputtaa taas maltilliseen normaaliavaruuteen…
Sitten ukoista ei kuulunutkaan hetkiseen mitään.
Pysäytimme Guzzin ja pienen japanialaisen moottoritien laitaan noin Gödöllön tienoilla (Hungaroringin vieressä) navigaattori I:n kanssa vähän kysyvän näköisinä konemetelin yli huutaen ettämitähäh???

Noin parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen Kaptah ilmestyi Kotarillaan näköpiiriin ja ilmaisi että paskaks meni. Käytännössä ajelimme takaisinpäin parikymmentä kilometriä toteamaan BMWn sanoneen huoltosopimuksen irti Unkarilaisella maantiellä.
Eikun hinaamalla pyörä läheiselle huoltoasemalle (vain 1km toisella präkällä hinaten, onneksi) ja puhelinta käteen.

Huoltogubbe tuli paikalle kuin ajatus noin vartin odottelun jälkeen. Pyörä peräkärryyn ja kohti Budapestia hämärtyvässä illassa. Koneinsinööri A hinausauton mukana ja me muut saattueena seuraillen tiukin ilmein, ettei fillari katoa näköpiiristämme koneinsinööriparan kanssa Budapestin iltaan..
Päädyimme paikkaan x tai n jossain Budassa.
Koneinsinööri A kaivoi kuvettaan ja pisti kuljetusjätkälle 150e ilman kuittia..tai siis kuittikysymys ei ollut valittavissa kun ukko oli käsi ojossa ja molotti sukulaiskielellä että anna rahaa..
Ei sitten löytynyt paikallisen bemarikorjaamon voimin mitään, jolla rikkinäisen vanhuksen korjaisi heti siinä, joten varsin myöhään liikuimme nyt kolmella pyörällä taas jonnekin päin kaupunkia leiripaikan hakeminen kirkkaimpana tavoitteena päällä maan..

Teltta pystyyn ja sateessa krooh.

5.7.2005

Sukulaismiehet keskenään painelivat heti aamusta hoitelemaan rikkinäiseen pyörään liittyvia ongelmia ja Kaptahin kanssa otimme liiat kamat pois fillareiden päältä ja painelimme kaupunkikierrosta päin.
Aika mielenkiintoinen trafiikki. Vetelimme kuin pampperssit ikään liikenteen seassa ja päädyimme aikamme kaupunkia kruisailtuamme rennoin liikkein jonnekin kahvilaan ihmettelemaan kaupungin syvintä olemusta.

Mahtava perusilme, ja vähemmän jokikahviloita kun Prahassa jäi ehkä yleisfiilikseksi kaupungista. Nähtävyyksiä ainakin sata tai tuhat, jotka nyt tälläkin kertaa jätimme eläkepäivinä ihmeteltäviksi.
Hoitelimme myös rahallisia perusasioita jonkin aikaa yleisesti hyväksytyillä kommunikaatiovalineillä, eli interetkahvilassa, sekä ihastelimme paikallisen katukuvan naiskauneutta, jota riitti kyllä loputtomasti reissumiehen ihmeteltäväksi..Aivan älytön paikka noin niinkuin urbaanilla estetiikalla mitattuna..

Takaisin leiriin jossakin Jakomäki-tyyppisellä alueella ja unta päähän muutaman naurettavan iltakaljan siivittämänä iloisesti paskaa jauhaen katoksen alla..vai oliko niitä kaljoja sittenkin monta??…hmm…
Ei ainakaan haitannut sade, ei.

6.7.2005

Koneinsinööri A sai viimein kontakteillaan rikkimenneeen BMW:n kohti Suomea ja matka jatkui taas. Kohti Balatonia.
Taas konetielle miljoona mittarissa ja lounasta kohti E71/M7aa pitkin. Jo pelkän Szekesfehervarin ilmestyminen näköpiiriin tuntui kestävän valovuoden. (Koitapas muuten lausua tuo..)
Balaton olikin eteläpuoleltaan sitten erittäin perse paikka. Karmea ruuhka, miljoona turistia ja tähän asti valvottujen/huonosti nukuttujen öiden väsymystä sata kiloa niskassa. Not Good.
Otimme pikku paussin järven rannalla sadantuhannen muun turistin kanssa ja jatkoimme matkaa.

Painelimme nyt siis kolmella pyörällä modaria alas. Ei ole moottoritiella ihmisen hyvä olla, ei.
Kaali humisee, nopeutta puuduttava 140km/h ja maisemassa katsottavaa nolla.
Ja sitten tuli yhtäkkiä vähän lisäkulua.
Otimme nimittäin huminaan kyllästyttyämme rampin alas kohti rauhallisempaa reittiä ja, ja …tietullitarkastukseen. Yht 56e/pyörä. Kiitos. Nam. Perkele vieköön.
Vaikka koneinsinööri A käytti kaiken neuvottelutaitonsa, oli vietävä kättä kupeelle.
Äkkiä Unkarista pois ja kohti Kroatian mutkateitä…Tämä maa oli nyt nähty..ja tielaitosta tuettu.

Kroatia tulla tupsahti viimein vastaan 600 kmn jälkeen. Zagrebin ohitettuamme käännyimme Karlovacin kohdalta mutkateille pohjoiseen kohti Slovenian rajaa ja sitä seuraillen saimme viimeinkin Adrianmeren silmiimme hämärtyvässä illassa. Tällä pätkällä alkoi olla taas erittäin miellyttävää settiä noin ajamisen kannalta. Loistava asvaltti, haastava mutkameno jne jne. Vetelimmme muutamia valokuvia matkan varrella jotka myöhemmin nähtävissä. Aivan lostavaa meininkiä taas kerran. Oikein suositeltavia nurkkia moottoripyöräilijälle..


Laskeuduimme viimein päivän päätteeksi Rijekan satamakaupunkiin ja koko reissun rasitukset katosivat kertaheitolla kaalista. Aivan kuin olisi laskeutunut johonkin Tähtien Sodan lavastekaupunkiin, jossa muhkeiden vuorien väliin pudottautuessa tuli aika ns pieni olo..Vaikeasti näin suusanallisesti kerrottavissa, mutta mielikuvana aivan mahtava. Suosittelen kokeilemaan.

Teistä täälläpäin varoitettakoon sen verran, että vaikka olosuhteet olivat mitä mainioimmat, saattaa kovan vauhdin pitäminen iltasella pitkän päivän päätteksi olla aika hasardia hommaa noin henkikullan kannalta.. Henkilökohtaisesti meinasin nimittäin ajaa kaksi kertaa tieltä, kun mutka jyrkkenikin suomalaisittain loppua kohden.. Ne paremmat ajajat sevisivät luonnollisesti tästäkin ilman naamanliikeitä..
Ja niin kuulemma itsekin. Tuntui vaan että läheltä meni.

Lerintäalueen valinnassa emme tällä kertaa valikoineet pätkääkään ja ensimminen sopivan näköinen oli valittu heti. Kalliinpuolenen oli, mutta valkkaava valvoo pitkään..

Teltat pystyyn ja munat iltatuulessa viuhuen Adrianmereen uimaan matkan pölyt pois.
Erittäin jees.

7.7.2005

Aamu valkeni siis Riejkan liepeillä ja aamutoimista selvittyämme päätimme siirtää leirin KRKille, joka on turistien suosima saari Kroatian pohjoisosassa. Siltamaksut maksettuamme pääsimme kohti lerintäaluetta.
Kämpät pystyyn ja lungi meininki. Päätimme olla ajamatta sen kummemmin tänään ja perussuomalaisittain otimme muutamia naurettavia oluita hengaillen löysästi rantaboulevardilla. Naapuripöydän saksalaisporukka oli ottanut ilmeisimmin vähän enemmäkin virvokkeita..
Ehdimme onneksi syömään loistavan kala-ateriamme loppuun ennekuin varsin suuriääninen norjalais-saksalainen naaras päätti yrjötä pöydän alle haastettuaan vähän aikaisemmin kilttiä kollektiiviamme juomakilpailuun maaotteluhengessä.
Naapuriporukka poistui aika paljon hiljaisimpina jonnekin yön pimeyteen.
Turistimeininki hyvä meininki.

Pistäydymme illan kuluessa myös muissa paikallisissa juottoloissa, sekä dicessä keikuttamassa tyrää lanteet palaen, mutta eipä niistä nyt sen enempää..
Normaalia baarimeininkiä turistikohteessa ja suomalaisia tangoja lauleskellen leiriin takaisin.
Neljästä ukosta lähtee muuten aikamoinen meteli.

8.7.2005

Varsin kalpoinen partiomme kerääntyi aamu-uinnille lillumaan Adrianmeren syleilyyn.
Varsin sateisessa kelissä päätimme myös yksissä tuumin hengailla leirissä ja odotella parempaa aikaa elämiselle. Nukkuen. Vanhuus ei tule yksin..

Puhalleltuamme aikamme lähdimme suorittamaan iltapäivästä sitä ainoaa tehtävää, joka reissulla oli. Eli ajamaan.
400 km mutkateitä rannikkoa pitkin ja vuorilla oli kohtuullisen makeata puuhaa. Kävimme reissun eteläisimmässä kohdassa Karlobagissa ennen varsin vaihteleville vuoristopätkille siirtymistä.

En nyt repostele aiheesta enempää, mutta aika tavalla parasta settiä tähän asti ainakin asvalttiosuuksien puolesta. Ne maasto-osuudet eivät nyt niin soveltuneet henkilökohtaisesti…

9.7.2005

Mahtava kissapäivä!
Sinkkumiehenä saa vapaasti tarkastella naiskauneutta, uskoisin. Tänään sattui varsin viehettäviä tapauksia matkan varrelle useita.
Lähdimme aika lailla aamupäivästä siirtymään kohti pohjoista. Jo Krkin bensa-asemalla tiskin takana seisoa möllötti sellainen tapaus, että oksat pois. Suu auki sekavia änkyttäen sain kuin sainkin laskuni maksettua. Seurueemme ukkomiehet tyytyivät hienovaraisempaan kommentointiin. Aimo pakkaus. Huhhuh.
Liikuimme moisesta ilmestyksestä huolimatta läpi sen maantieteellisesti hassun sarven, jonka eteläosassa on Pula.

Porecin kohdalla tuli vastaan sitten matkamotoristin painajainen. Ainakin noin mielikuvana. Olin kääntymässä risteyksessä suojatien yli, kun rengas meinasi livetä alta. Sain pidettyä tasapainon hädin tuskin ja kiroillen nostin katseen kohti seuraavaa risteystä, jossa koneinsinööri A ja navigaattori I olivat kyljellään Guzzinsa kanssa. Perkele!
Sekunnin murto-osassa kuitenkin kävi ilmi että mitään vakavampaa ei ollut käynyt, koska molemmat ukot kampesivat jaloilleen. Etupyörä oli mennyt jarruttaessa yksinkertaisesti ensin lukkoon, sitten oikeaoppisesti jarru irti ja uudestaan kiinni edessä jarruttanutta autoa kohti koko ajan ajautuen, jolloin etufillari lähti alta poks. Tappioina rikkimennyt vilkun lasi ja satulalaukun vinoutuminen. Onneksi.
Melkoisen liukasta asvalttia, sanoisin. Pollaribensaa. (=Renkaat vinkuivat syystä tai syyttä)

Lipoista huolimatta reissu jatkui. Jossakin kohdassa ennen Slovenian rajaa pysähdyimme aterioimaan varsin viehettävän bambi-tyyppisen neitosen vanhempiensa kanssa pitämään paikkaan ja jatkoimme taas kohti Slovenian rajaa ja Italian Triesteä.

Sloveniaa on aika lyhyt pätkä siinä kohdassa rannikkoa, mutta kukkuloille tiirailtuamme olimme kaikki yhtä mieltä, eet kyseinen maa tulisi nähdä joskus tarkemmin. Näytti varsin hyvältä noin ajowise. Hyvä bore.

Italiassa pysähdymme Marttineille pikku hetkiseksi ja tuulispäänä painelimme edelleen kohti itävaltaa. Pakolliset pizzat oli luonnollisesti myös pakko vetäistä ja tässäkin paikassa olisi mallikoulun tuottajilla ollut taas vähän kriteerin maillia tarjoilijan muodossa.

Ilta alkoi hiipimään matkamiehen kiusaksi ja keli muuttui huonommaksi. Kuluneella eturenkaalla, lyhyehköllä ajokokemuksella, väsyneenä, peuravaara-alueella, pimeillä, märillä, jyrkillä ja mutkaisilla itävaltalaisteillä alkoi olla aika hasardia liikuskella ja yötä vasten löysimme viimein sopivan leirintäalueen.
Teltat pystyyn ja paikalliseen tuopille. Loistavan kissapäivän kruunasi varsin miellyttävä itävaltalaisbaarimimmi, joka iloisesti saksaa pulputtamalla tarjoili muutamia laatuoluita uupuneille matkamiehille.

Kiihkeä lauantai-ilta ei ilmeisesti ole käsitteenä saavuttanut näitä kolkkia. Kun palasimme takaisin leirintä-alueelle, oli kuin neutronipommi olisi pyyhkäissyt kaiken elävän päältä maan. Aivan kuolemanhiljaista eikä ketään missään. Spooky..
Ja äkkiä sateessa nukkumaan hissun kissun ettei idyllinen rauha vain rikkotuisi läsnäolostamme..

10.7.2005

Varsin tukkoisessa sadekelissä painelimme taas tielle. Kohteena tällä kertaa itävallan korkein kohta.
Kieli keskellä suuta painelimme vuoristoteitä ylös alas. Kurja tuuri, että keli oli niin huono, koska useita maisemapaikkoja jäi nyt pilvien peittoon ja ajaminen oli kivuliasta kampeamista kaatumisen pelossa. Myös kokeneemmat motoristit manailivat hartialukkojen vaivaavan aika ajoin..
Grossglockner Hochalpenstrasse oli ja on kuitenkin kipuamisen arvoinen paikka. Tiemaksua törähti taas joku 20 e, mutta hinta oli kyllä varsin halpa suhteessa laatuun. Alpit jyrää!



Alaspäin olikin sitten varsin jännittävää laskeutua. Näkyvyys ehkä 2 m ja sadetta. Aivan märkiä ukkoja kaikki tyyni varusteista riippumatta ja kukaan ei pistänyt vastaan gasthausmajoitusta pohdittessa telttailun sijaan päivän päätteeksi. Hinta noin 20/yö et aika halvalla kuitenkin pääsi. Sisälsi saunan ja olutta. Ja varmasti parempitasoinen kuin suurin osa suomen hotelleista, joissa allekirjoittanut on kuitenkin nukkunut kokolailla useissa duunin puolesta..

11.7.2005

Keli itävallassa oli aivan perse heti aamusta. Suomesta kantautuneiden säätietojen mukaan koko etelä-Eurooppa oli suuren matalapaineen keskuksen sisällä, joten pakkasimme vaisuina kavereina pyörät ja päätimme yhteistuumin painella kohti pohjoista tavoitteena Praha ja parempi sää.

Koko matkan satoi vettä. Paljon.
Vielä Prahan sisäänmenotiellä tuli samaa kamaa taivaalta kuin aisaa. Poksahdimme kuitenkin keskustan liepeille turistimielessä ja yhtäkkiä keli parani huomattavasti hops. Nopealla päätöksellä päätimme jäädä Prahaan hostelliin.

Eikun kamat kuivamaan, pyörät lähes majoituksen hintaiseen, mutta vartioituun parkkiin ja kaupungille roikkuilemaan. Very Good.

Praha on tuttu kaupunki aiemmilta vuosilta, joten ei tässä sen enempää aiheesta. Sorjat ja pitkäsääriset kaunottaret sulostuttavat katukuvaa edelleen, rakennukset ovat tulvan jäljiltä korjatut, olut on aivan loistavaa ja mukataiteellisia jenkkejä on joka paikassa etsimässä kadonnutta hippiä itsessään. Ruokailimme tukevasti vähän turistyrysien ulkopuolella varsin edullisesti ja palkitsimme itsemme muutamilla oluilla. Kahdeksan olutta, kahdeksan euroa.
Mukava kaupunki, johon palaan aina mielelläni edellisistä huolimatta tai niistä johtuen aina vain uudelleen. =)

12.7.2005

Tästä voinee laskea paluumatkan alkaneeksi. Praha jäi ooppera-aamiaisen jälkeen taakse ja nyt helteisessä kelissä painelimme kohti Saksan rajaa.
Enpä ole koskaan nähnyt missään niin montaa yksityisyrittäjää yleisen tien varressa kuin tällä pätkällä. Seireenien tavoin ne kutsuivat päättäväistä joukkoamme hairahduksien tielle, mutta iloisesti takaisin vilkuttaen annoimme moottorien laulaa moisten typeryyksien ohi.
Kaikennäköistä se köyhyys teettää täälläpäin katukuvaan. Kotia kohti.

Saksalainen maasutu oli nyt mielenkiintoisempaa ajaa kuin autobahn, mutta jossain kohdassa maseman muuttumattomuus meinasi käydä hermoille.
Puurivistöä-sikaani-kylä-sikaani-puurivistöä….tämä toistui noin kuusikymmentä kertaa ja välillä alkoi jo tuntua siltä että olen joutunut ”Päiväni Murmelina”-elokuvaan, jossa kaikki päivät olivat tapahtumiltaan samanlaisia…

Jo aikaisemmin oli tullut selväksi, että etunakkini oli kaputt Alppien työntöohjailujen jäljiltä. Dresdenissä otimme paikallisen Sukisukiliikkeen tähtäimeen ja tuikkoina ukkoina painelimme tivaamaan moiselle nakille töineen hintaa. Halpaa varmaan kun Saksassa, autoilun ihmemaassa ollaan..

200e sanoi gubbe.
Ja mä että saatanan kallis in English. Just ennen reissua kysyin nimittäin kotimaista hintaa samalle operaatiolle ja se oli noin 160e. Se siitä hintatasosta sitten.

Koska matkan piti jatkua, oli pakkorako pistää homma työn alle ja kättä lompakolle. Söimme Mustassa Lampaassa tukevahkon saksalaislounaan odotellessa. Fillaria haettaessa Saksalaisen yhteiskunnan luottokorttivastaisuus meinasi käydä hermoille. Käteistä, bliis, totesi kassarouva. Ja ei kun automaatin hakuun.
Kielimuuri, varmaankin..
Taisin näyttää vähän kypsältä tässä kohdassa ja loppulasku oli 189e, kun palasin viimein maksamaan operaatiota.. Alennusta tuli suomipoijjalle että töksähti.

Ja tien päälle taas. Aika karu kaupunki. Ei tule ikävä.

Jäimme arvioidusta tavoitteestamme hieman ja yövyimme jossain aika tosi landella siistillä, mutta mitäänsanomattomalla leirintäalueella. 5e/naama. Halpa. Kiva.

13.7.2005

No niin.
Sama murmeliteema noin maisemallisesti jatkui tänäänkin ja välillä meinasi jo alkaa nukuttamaan, kun ympäristössä ei tuntunut tapahtuvan mitään vaikka ajoi miljoonaa eteenpäin.
Jossain näillä paikkeilla uskollinen Kaptah teki katoamistempun terävän. Taas kerran moottoritiellä oli jotakin suomalaisturistia vastaan. Näin ainakin oli retkikuntamme epäilys.
Sattui nimittäin niin, että etenimme reipasta marssivauhtia jossakin ja yhtäkkiä Kaptahin kotari katosi. Patsasteltuamme aikamme tankkauspisteellä, loogisesti lahjakkaimmat sukulaismiehet keskenään lähtivät paluureittiä takaisin varustautuneena pienellä määrällä polttoainetta juomapullossa. Itse jäin mahdollisimman näkyvästi tankkiaseman kohdalle tien varteen jottei kadonnut jäsen pääse syystä tai toisesta livahtamaan ohitsemme…
Kadonnut lammas oli löytynyt neljänkilometrin päästä hikisenä, mutta hyvävoimasena. Ja tankki täysin tyhjänä. Että sellanen episodi.

Saavuimme Lubeckiin ja sieltä edelleen lauttaa kohden ensin Tanskaan 33e/naama ja siltaa pitkin Ruotsiin. 17e/pyörä kits.
Tästä eteenpäin onkin sitten todella vähän kerrottavaa noin ajoa ajatellen.
Tarkoituksenamme oli koukata Skånen pohjoisosia myöten ruotsin halki öölannissa matkan varrella pistäytyen. Kaksi vastaantullutta mutkaa olivat nekin merkitty ainakin kadellasadalla varoitusnuolella kuutta kilometriä aikaisemmin joten tällä pätkällä ei tapahtumia kyllä liiaksi ole.
Ruotsi on suuri…ja tylsä..ja jossain kohdassa pistimme karavaanin vain seis kun ei huvittanut yhtään enää. Liian hallittua ja tavallista ja samankaltaista kuin rakkaassa kotimaassamme.
Majotuimme jonnekin kansankodin lomakehtoon, joka siisteydessään oli jo vähän liiankin kliininen.

Paikalliseen juottolaan kolmen kilometrin käveleminen kuitenkin kannatti sekä esteettisesti että ruoan puolesta. Sympaattisen satamakaupungin sorjat ruotsalaitarjoilijattaret kantoivat parasta mahdollista pyötään ja vetäydyimme taas kerran telttoihimme hyvillä mielin mahat täynnä pikku iltakävelyn jälkeen, jonka isä-poika kombinaatio suunnisti paremmin kuin uskollinen Kaptah ja tomumajani…
Asianosaiset tietävät tämän tarinan paremmin.

14.7.2005
Aamu-uinnin jälkeen otimme pikku palaverin samalla kuin purimme leiriä maan tasalle.
Uskollinen Kaptah ja Navigaattori I lukivat madonluvut heti aamutuimaan:
Jos aikoisimme ehtiä lähtevään laivaan, olisi syytä aloittaa matkanteko heti.
550 km odotettavissa ja seuraavassa laivassa ei ole tilaa. Here I come, home vaikkakin pikku pakolla.

Voi käsi että puudutti. Söimme huotoaseman pihalla hätäisen aamiaisen ja painoimme putket punaisina kohti Tukholmaa. On se vain pitemmän päälle rankkaa homma toi ajaminenkin. 250 kmn välein oli luonnollisesti pakko tankata, mutta muuten päivä menikin sitten puikoissa.

Ehdimme laivaan aika täsmällisesti loppujen lopuksi. Pyörät liinoilla kiinne ja eikun saunomaan, seisovaan pöytään, baariin diskoon ja lattalle nukkumaan. Reissumeinigillä loppuun asti. (Laiva oli siis täynnä ja vain kansipaikoilla tilaa)

Aamulla pyörät laivasta ja himaan…

15.7.2005 Kustannuksista

Kustannuksista
Bike-lehden sinänsä ansiokas artikkelisarja keväältä -05 pitää kokolailla paikkansa kustannuksia laskettaessa.
Tonnin viikko kun varaa, niin pärjää erittäin hyvin. Tämän reissun budjetti jää tosin tuon alle, koska yövyimme pääasiassa kahta yötä lukuunottamatta teltoissa camping-alueilla. Cämppäreiden hintataso oli keskimäärin ehkä 8 e/yö +/- 5e varustelutason vaihdellessa vaatimattomasta (Slovakia) ultrasiistiin (Itävalta). Raffi arvio ilman vielä saapumatonta Shellin bensalaskua on tällä hetkellä noin tonnin toisella puolella. Gasthauseja ja hotelleja käyttäen tulisi varmasti enemmän.

Luottokortteja on hyvä olla olemassa useita variaatioita, koska esimerkiksi Ruotsissa ei käynyt Visa electron yhdelläkään huoltoasemalla. Ja shellin mainostaminen korttinsa käymisestä tietulleihin pitkin Eurooppaa on puhtaasti paskapuhetta. Nimim Italialaisella automaattitullilla hermonsa menettänyt torvien soidessa takana…
Shellin asemia oli muutenkin aika harvassa tuolla päin että mainitsemani yleisimmät luottokortit ovat aika paljon vahvempi vaitoehto noin bensan ostomeininkejä mietittäessä. Visa tai Master kävi pääpiirteittäin huoltoasemaketjusta riippumatta. Kuitti ja otettu määrä kannattaa tosin aina tarkastaa ettei laskutus mene kahteen kertaan niinkuin yhdessä mestassa… (Tappio ehkä jopa 2e..)
Saksassa ei käy sitten mikään kortti missään muualla kuin huoltoasemilla. Kummallinen talousmahti..

15.7.2005 Pyörätyypeistä


Pyörätyypeistä tällä retkellä
Näillä ajettiin:
Moto Guzzin joku… Vuosimallista ei mitään hajua…jota Koneinsinööri A ja poikansa Navigaattori I ajoivat vuorotellen. Tehoputkilla ja powercommanderilla varustettu ja erittäin rocknroll. Sain kunnian ajaa pätkän tällä upealla laitteella Unkarin pustalla. Erittäin jees peli. Vääntöä…on.
BMW GS…alunperin 750, mutta tonniseksi porattu, liittyy edellämainittuun sukulaisuussuhdekollektiiviin
KTM 640 Adventure, jota ohjasti uskollinen Kaptah,
sekä Suzukin gsx600f, joka oli allekirjoittaneen kaverina

Homman nimihän on nyt se, että ajomiehet ovat ajomiehiä, ja aloittelijat aloittelijoita. Vaikka paperilla käyttämäni Suzuki on varmaakin joukon nopein, ei isä-poika kombinaatiosta näkynyt jälkeäkään horisontissa kun mutkateille päästiin.
Kaarreajo ujostuttaa tomumajaani selkeästi edelleen, ja se on varsinkin päivän kestäessä jäykkää. Kaali tulee vastaan ennen kallistusvaran loppumista ja kaarreajon aikana tekee liian usein typeryyksiä hölläämällä kaasua, käyttämällä jarrua jne tilanteen mennessä liian kovavauhtiseksi. Asioita joita vain oikein opeteltu rutiini voi parantaa. Ja jota ei voi muodostua, jos tekee asioita lähtökohtaisesti väärin.

Vanha sotaratsu bemarikin paineli ilosesti putputellen ennen hajoamistaan tapit maata viistäen sellaislla nopeuksilla, että oksat pois. Guzzi pysyi edellisen kannassa mahtavalla väännöllä ja hyvin ajotaitoisilla ohjastajilla varustettuna.
Kaptah tuli itseäni kokeneempana motoristina kotarillaan peileissä myös varsin helpon oloisesti, taitellessani suitzaa mutkasta toiseen. Suorilla pääsin aina ottamaan pienen kaulan hyvän kiihtyvyyden ja kovien kierrosten turvin, mutta mutkasta ulos tultaessa kotarin parempi vääntö otti aina kiinni selaillessani vaihdepakkaa paria alemmas. Ja kysymys oli todellakin normaalista matka-ajosta mutkateillä, eikä mistään kilpailusta.
Se siitä katetun kyykyn illuusiosta nopeana etenijänä matka-ajossa mutkateillä.

Ajotaidollani (takana siis noin 17tkm) selkeästi pärjää ja jopa matkustaa ihan mukavasti myös Puolan kaltaisissa liikennekulttuureissa ja Slovakian (..Unkarin, Kroatian…) mutkateillä, mutta opittavaa on edelleen vaikka kuinka paljon. Jotain tuli opittua matkan kestäessä (mm etujarrun käyttämisestä mutkaan mentäessä ja takajarrun ei..), mutta ensi keväänä kauden alkaessa on ehdottomasti mentävä kurssille ja otettava hommaa enemmän haltuun. Muuten noihin hartialukkoihin vielä menettää henkensä jonain päivänä.
”Eikä tarvitse spekuloida”, kuten retkikuntamme motto kuului useassa kohdassa.

600 kuutiota antaa vääntöä aika vähän edellisen kaltaista reissaamista ajatellen. Jos ajaa esimerkiksi mutkateitä vuoristossa, muodostuu ajamisesta hyvinkin aktiivista vaihteitten käytön suhteen. Ja tämän huomaa jo aloittelevakin matkamotoristi. Hermo menee.
Suzukin GSX600F on luotettava matkakumppani, mutta itä-Euroopan väillä vaatimatonta tiestöä ajatellen turhan kyykky ajo-asennoltaan ja -ominaisuuksiltaan. Jokin pystympi fillari soveltuisi selkeästi paremmin. Sutza oli nimittäin kyykyin pyörä, joka itä-osien mutkateillä tuli vastaan.
Autobahnoilla suitzalla pärjää, mutta aika kovilla kierroksilla joutuu ajelemaan ja se on kovaäänistä, kallista ja tylsäääää se.

15.7.2005 Turvallisuudesta

Turvallisuudesta
Mikään ei viitannut siihen, että keneltäkään olisi viety mitään.
Kukaan karvanaama ei mukiloinut ketään ja lompakot papereineen säilyivät.
Pyöriä lukittiin alkuun kimppaan ja varustettiin mm levyjarrupiipparilla (joka EI tykkää kosteudesta), mutta tämä into laimeni voimakkaasti reissun kestäessä. Olimme nimittäin aika landella kuitenkin loppujen lopuksi. Ja koiran-unisia suomalaisurhoja…not.
Tottakai myös kypärät lukittiin aina, kun poistutuimme leiristä pois jne (kun teltassa oli nähkääs aikas vähän tilaa). 8mm (lähinnä pyörien yhteenliittämiseen tarkoitettu) ketju oli tarkoitukseen kuitenkin liian hevi ja lyhyt. Tähän pitäisi keksiä jotakin muuta, että kypärän pystyy lukitsemaan ajon jälkeen helposti, eikä siitä tarvitsisi koko ajan huolehtia. Kelailujen paikka.
Pääpiirteittäin ihmiset tuolla maakunnissa olivat kuitenkin jotakin välinpitämättömän ja uteliaan välimaastossa emmekä herättäneet mitään sen kummempaa huomiota. Olimme reissumiehiä matkan päällä. Siinä kaikki.

Älliä päähän ja järkeä jonnkin, sillä pärjää jo aika pitkälle näköjään.
Paitsi et tossa ylläolevassa kuvassa on aika paljon mustalaisleirimme syvintä pakkausosaamista ja kamojen silmälläpitoa.

15.7.2005 Motoristin niksipirkka

Sitten vähän matkan varrella tulleita huomioita..
Puutelista tms…motoristin niksipirkka
-Kunnon alusasu. Hikoilu puuvillakamoissa on aika tukalaa hommaa. Ja hien jäädessä ihoa vasten päivän vaihtuessa illaksi vilustuu
-Pikku lukko mukaan teltan sulkemiseksi edes vähän. Ajokamat ovat siellä kuitenkin päiväsaikaan. Ja harvemmin leirintäalueella nyt veitsen kanssa mennään sisään
-Minigrip pusseja kaiken maailman juttuja varten
-Paskapaperia em pussiin. Itäblokissa ei ole vessoissa moista tarjolla kaikissa paikoissa ja on tavallista että leirintäalueilla kävellään rulla kädessä aamufantin vääntöön.
-Lenkkareiden tms tossujen tulee olla PIENET ja kokoonmenevää tyyppiä. Vievät aivan saakelisti tilaa. Ja mielummin vähemmän pahanhajuiset. Hyh.
-Varusteverkko joka jätkälle, johon voi kiinnittää vesipulloista alkaen kaikennäköistä. Muistaakseni 9e allrightista.
-Alusvaatekertoja riittää kolmet. Pesujauhetta vain mukaan ja aamupesun yhteydessä pyykkihommaa. Kauniilla säällä kamat em verkkoon repsikan paikalle kuivumaan pyyhkeen kanssa. Tuulettuu ja ottaa mukavasti ulkomaan tuoksuja. Tai jotain.
-Pieni tyyny! Vie tilaa, mutta kannattaa. Perhanan kovat nuo ajohousujen panssarit.
-Riittävä teltta. Vaikka Kaptahin kanssa olemme tunteneet vuosikaudet, ei se tee persoonistamme pienempiä. Tai ketterämpiä. Toinen kun kääntää kylkeä, niin toinen herää. Not good.
-Kiilat. Muutamalla leirintäalueella maa oli niin kirotun kovaa että sinänsä nerokkaat ja kevyet kevytmetallikiilat menivät aika mielenkiintoisiksi avaruuskuvioiksi niitä lyödessä
-Kunnon makuualusta. Karrimatti on hieno keksintö, mutta mukavuustasosta riippuen kannattaa ottaa huomioon että maa on erittäin tallattua ilman kotimasta sammalpeitettä. Futonilla nukkuvat tyypit pärjännevät helpommin.

…jatkuu….

15.7.2005 Varusteista

Varusteista
Kuten aikaisemmin tarinassa kävi ilmi, Itävalta on sateinen paikka. Ei varmaankaan aina, mutta nyt oli.
Ryhmällä oli varusteina Sekä Gorea, että nahkaa merkkeinä Dainessea, Yokoa, Sinisaloa, MP-asua, Goresaapasta, nahkasaapasta kumisuojilla, vaihtelevia ajohansikkaita jnejnejne ja joka ikinen tuotemerkki tai materiaali kastui tasan yhtä paljon.
Pääpiirteittäin ajotakit pärjäsivät aika hyvin, mutta hansikkaiden, housujen ja saappaiden suhteen oli melkoisen kosteaa meininkiä. Sisähanskat rutussa ja hanskojen vetäminen käteen siten vaivalloista, saappaista ei vesi poistunut kerran sisään mentyään millään, ajoviiman nostattama vesi kasteli alusasuja myöten jne.
Koitan tällä kaikella änkyttää vain sitä, että ajovarusteita hankitaessa kannattanee hankkia se puolivälin vaihtoehto noin hintawise, eikä vältämättä kallenta, joka markkinoilta löytyy ja kastuu yhtä lailla kuin halvempikin. Ja kunnon alusasu joka jätkälle! Varsinkin mulle.
Tämä aiheuttanee muitakin näkökantoja…

15.7.2005 Epilogi

Epilogi
5950 kilometriä, 13 päivää ja 14 maata on nyt takana, ja edellä on vähän yhteenvetoa reissusta.
Kaikki on nyt annettu, jota kollektiivinen muistimme vielä täydentänee eri matkan vaiheisiin. Eli ei kannata ihmetellä sivujen sisällön jatkuvaa muutostilaa. Se on sitä interaktiota vissiin.

Matkailu moottoripyörällä on mahtavaa hommaa. Se vie rahat ja kukkarot, mutta väitän silti sen olevan yksi mielekkäimmistä matkustusmuodoista, jota voi tehdä itsekseen hyvässä porukassa. Tekisi mielä lähteä heti uudestaan.. Aivan loistava keikka!

Loppukaneetin paikka on tässä ja kirjoitan jotakin sen kaltaista hyvin lyhyesti.
Mahtavaa! Ja iso käsi osallistujille!
Ensi vuonna tielläsi taas!