Intianmatkailua yli kolmekymppisille, 2007

Taustaa: Tälle matkalle lähtivät avovaimoni ja allekirjoittanut Finnairin tarjouskampanjan ja Stokkan Hullujen Päivien masinoimana ku halvalla sai. Olemme kummatkin matkustelleet tahoillamme pitkin poikin palloa mitä erilaisimmilla vehkeillä vuosien varrella ja itse olen käynyt Malesiassa v.2000, joka ainoana perhekuntamme kaukoidän kokemuksena mainittakoon. Muuten koko Intia oli aika hämärän peitossa muutamien Lonely Planetin artikkeleiden ja matkafoorumeiden lukemista lukuun ottamatta.
Seuraavan kertominen saattaa olla hieman hankalampi paketti ilman sortumista kertakaikkiseen pälpätykseen ja pulinaan maan käsittämättömistä mittasuhteista johtuen, mutta aion koettaa joka tapauksessa antaa ensikertalaisen kuvan mahdollisimman tarkasti. Tarina on aika pitkänlainen, joten pistä lapset nukkumaan, ota kuppi konjakkia ja lähde mukaan. Kuvia reissusta tulee pikku hiljaa lisää aina vaan osoitteeseen:http://www.flickr.com/photos/wene/
Joitain siellä jo onkin suunnilleen kronologisessa järjestyksessä.

Day 1, 10.1.2007, Delhi
Ensinnäkin: Finski lensi hyvällä perusmeiningillä kuudessa tunnissa Delhiin ja eipä nyt siitä sen kummempaa. Meininki hyvä. Kasvissafka koneessa myös hyvä. Delhin kentällä tosin gatelle pääseminen oli vähän odotuksen takana ja parinkymmenen minuutin jälkeen pääsimme viimein jännittyneenä koneesta ”putkeen”. (Tämä ei luonnollisestikaan ollut järjestävän yhtiön vika).
Paarustimme sisätiloihin ja kamat löytyivät hihnalta loogisesti ”Ethiopian Airlines”in kyltin alta pikku odottelun jälkeen. Matka kohti tuntematonta saattoi alkaa.

Kertoilin aikaisemmassa artikkelissa että ennakkotiedot Delhistä ja varsinkin siirtymisestä kentältä hotelliin olivat hieman huolestuttavaa sorttia taksikuskien kusettaessa varsinkin ensi kertaa maahan saapuvia hyvinkin nopeasti… Homman nimi on se, että vaikka hotelli olisikin varattuna kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, saattaa päättäväinen suhari viedä matkamiehen/naisen ihan mihin tahansa kaverinsa kohteeseen väittämällä k.o. varaamasi hotellin olevan remontissa/palanut/mitäikinä.. ja saaden komission aina kustakin tuodusta asiakkaasta hotellilta. Moista toimintaa välttääkseni olin buukannut netistä auton kuljettajineen hakemaan pariskuntamme kentältä ja heittämään tomumajamme (myös netistä) buukatulle hotellille, joten niiltä osin homman piti olla jees. Painelimme maahantulorutiinien jälkeen kujalle, jossa odotti ehkä miljoonakuussataatuhatta ukkoa huudellen kaikenmaailman myyntitarjouksia, ja silmä kovana koetimme löytää nimelläni varustetun nimikyltin.
Miellyttävä nuorimies löytyikin melko helposti ja tämä mukava ukko saatteli meidät ihmismeren läpi sen kummemmitta vaikeuksitta ulkosalle. Hengailimme ulkosalla valppaina kuin ajokoirat taskuvarkaiden, ryöstöyrityksien ja maailmanlopun pelossa, jutellen äijän kanssa niitänäitä odotellen samalla auton saapumista parkkipaikalta parin kilometrin päästä.
Mentaalisesta valmistautumisesta huolimatta pari ennakkoon varoiteltua asiaa pääsi kyllä tässäkin kohtaa jo tapahtumaan, mutta olimme onneksemme sattuneet luotettavan toimijan asiakkaiksi.
Juttu on nimittäin niin, että ihan ensimmäisessä lauseessa ei kuulemma kannata sanoa olevansa ekaa kertaa Intiassa, koska paikalliset opportunistit koneesta astuvan valkonaaman nähdessään saattavat saada hyvinkin mielenkiintoisia liike-ajatuksia kaaliinsa, ja toiseksi autoon, jossa on kuljettajan lisäksi joku muu, ei kannata hypätä ihan turvallisuussyistä. Astuimme siis autoon, johon kuskin lisäksi myös vastaanottomiehemme sulloutui. Jännittävää.

Hotelli, johon olimme varauksen tehneet, ei ollut yhdenkään matkamiehen netissä arvostelema, ja olimme silti luottaneet satumaiseen tuuriimme. Olin siis luvalla sanoen hieman jännittynyt lähtökohtaisesti kaiken toimimisesta istuessani 50-luvun designiä edustavan ambassador-taksin takapenkillä keskellä yötä täysin tuntemattomassa kulttuurissa.
Matka Paharganjn alueelle sujui noin puolessa tunnissa liikenteen olleessa intialaisittain aika mietoa. Pieneneviä katuja ihmetellen seurailimme ikkunan läpi vaihtuvia maisemia. Aikamoisilla syrjäkujilla (alueen pääkatu, kävi myöhemmin päivänvalossa ilmi) pysähdyimme parikin kertaa kysymään hotelli Asihianan sijaintia ja loppujen lopuksi hotelli löytyi.
Ja sitten tuli tenkkapoo.
Vaikka http://www.instantworldbooking.com olikin suurin sanoin lupaillut homman helppoutta, ei varaustamme löytynyt unisen henkilökunnan kirjoista mistään. Kaivelin onneksi ennakkoon printtaamani varauskopion esiin ja noin neljän ihmisen plus kuskimme ihmettely alkoi. (Kuljetushintaan sisältyi buukkaaminen hotelliin sisään 40e. Paikallisittain kallis, mutta erittäin suositeltava. http://www.viator.com).

Lopulta päänpyörittelyiden säestämänä (intialainen tapa, jossa kaalia pyöritetään vähän niin kuin ”ei” täälläpäin ja tarkoittaa siinä kulttuurissa ”juu”, ”ehkä”, ”ei”, ”emmätajuu” tms…) kävi ilmi että hotelli on täynnä. Ihanaa, kerta kaikkiaan, kellon ollessa noin 01:15.
Noh, näppärinä liikemiehinä hotellikyypparit järjestivät kuitenkin toisen hotellin pienen matkan päästä (samaa ketjua yllätys, yllätys…) ja pyysivät meitä kapuamaan autorikshawin kyytiin.
Nyt meni oikeasti aika jännäksi. Mopotaksin perässä keskellä pimeintä Intiaa vartin verran palellen jonnekin päin jotakin aluetta mukana mm rahat, kamera jne muutama muu paikallisen vuosipalkan verran arvokas tavara, noin kaksi senttiä takapenkiltä nähden yhden riksakuskin ja yhden hotellivirkailijan kera..
Le Heritage löytyi (Karol Baghin alueella) viimein jostakin ja pääsimme lopulta jonnekin, jossa oli sentään katto. Aikamoinen mörskä funkista nimestä huolimatta, eikä muuten sitten mitään tekemistä vastaavan nimisten maharadza-palatsien kanssa muualla Intiassa.

Day 2, 11.1.2007, Paharganj, Delhi
Heräilimme adrenaliinitrippeihin (hermo vähän silleen jännäpinnassa) noin kolmen tunnin yöunien jälkeen. Chai-kauppiaiden huudot ja liikenteen meteli kadulla ei myöskään palvellut nukkumista enää. Huoneessa oli ollut satumaisen kylmä koko yön kylmästä rintamasta johtuen ja hotellihenkilökunnan sinänsä ystävyydellä toimittama lämppäri oli toiminut noin tunnin, kunnes räkäliitoksella tehty ja seinäkoskettimessaan räpsyvä sähkökosketin oli viimein irronnut meitä onneksi polttamatta. Nukkumishommaa ei myöskään auttanut naapurihuoneessa töitä paiskiva remonttimies, joka painoi pitkää päivää (yötä) kaverinsa kanssa aika kovaäänisesti aina välillä jutellen. Työaikalait kunniaan, stana!
Tapasimme myöhemmin retkemme loppuvaiheessa oikein miellyttävän saksalaispariskunnan jolta tiedustelimme kuinka nopeasti heidän ensimmäinen Intia-shokkinsa oli tullut kun oma oli pahimmillaan noin seitsemän päivän kohdalla. ”2 minuuttia huoneeseen saapumisen jälkeen, kun en voinut koskea edes seiniin puhumattakaan sängyllä istumisesta” totesi Sabine, joten taisimme näin jälkikäteen miettien sittenkin pärjätä ihan kohtuullisen hyvin tässä kohdassa…

Koska kello oli aika aamu ja vähän, uuteen hotelliin kirjoittautuminen ei vielä onnistunut. Päätimme kamat kasattuamme painella ns. helvettiin koko murjusta pikipäin ja aamiaiselle vähän keskeisemmälle paikalle kulkematta paikallisten ravintolapalveluiden kautta ja siitä sitten edelleen Connaught Placelle (keskusta). Myös valtion turistitoimisto (ainoat viralliset lukuisten ei-niin luotettavan oloisten ohella..) oli tarkoitus löytää aktiivisina matkalaisina. Horjuimme kamat pakattuamme alakertaan selvittelemään laskupuolta yöllisistä seikkailuistamme.

Noh, alkuun tiskin takana seisonut tyyppi meinasi laskuttaa koko yön hinnan, mutta avovaimoni tarmokkuuden ja instantworldbookingin varauskopiolapun ansiosta jouduimme loppujen lopuksi maksamaan vain noin 600 R. Kaikkineen koko yö varauksineen tuli maksamaan 1500R eli noin 27,80€, joka oli kyllä siitä murjusta aika tavalla paikallisiin hintoihin verraten. Arvatkaa vaan käytänkö tuon firman nettivarauksia toiste. (Edit: juuri tänään sain pahoittelukirjeen buukkausfirmasta reklamoituani asiasta. Palauttavat varausmaksun! Edes jotakin.)

Nappasimme autorikshawin ja painelimme keskustaan. Kuski ei tietenkään laittanut mittaria päälle, ja huomautin aiheesta, jolloin äijä totesi et ”50R?”. Ja mä että okke. Päädyimme erään turistitoimiston pihalle CP:llä viimein ja helpottuneena edes jonkin keskeisin paikan löytymisestä tippasin kuskimme aika avokätisesti yhteensä huntilla. (1,85€). Aika rikas jätkä. (k.o. toimisto oli ehkä valtion hallinnoima…kylteistä kun ei aina ihan ota selvää sielläpäin ja mitään yhteistä logoa virallisille ei ole…)

Hiihdimme sisälle hankkiaksemme Delhin tarkan kartan, (jota en ihan helposti löytänyt kotimaasta oikein mistään) ja tässä vaiheessa saimme ensikosketuksen siitä, että asiat tässä maassa sitten_oikeasti_kestävät_aika tavalla. Ihan miellyttävä kundi kutsui toimistoonsa istuskelemaan (tavallista, kuten myöhemmin opimme) ja tarjosi chaita, kahvia etc. ja aloitti myyntipuheet. Vaikka matkasuunnitelma olikin jo aika lailla kummankin päässä (junalla Delhi-Agra-Jaipur-Delhi), kerroimme piruuttamme matkamme ajan, halutut nähtävyydet
jne. ihan tsekkausmielessä vaihtoehtoja punnitaksemme. Aikamoisen paketin kaveri loihti varsin nopeasti, joka piti sisällään jo aiemmin kelattujen lisäksi yhden kohteen lisää ja lisäksi junat, hotellit, laivaristeilyn, pick-upit asemilta etc. Täyden paketin siis. Hinta 340€/naama (noin 36.719R), joka kuitenkin kuulosti heti vähän kalliin puoleiselta budjettiimme. (Reitti:Jaipur-Ranthambore-Agra-Varanasi-Delhi..osa yöjunilla, osa hotelleissa).

Hengästyneinä kuulemastamme päätimme vetäytyä viimein aamiaisen kimppuun. Rinkkojen raahaaminen pitkin Delhiä koko päivän ajan ei myöskään oikein ollut mukavan tuntuinen ajatus, joten päätimme ottaa tauon paikalla ja pysähtyä tuumailemaan kaikkia asioita hetkeksi. Lähteminen ei sitten ollutkaan ihan noin vain, vaan kaveri kunnon myyntimiehen tavoin koitti kaikin keinoin meitä ”klousaamaan diilin” siinä ja heti, vaikka teimme aika monta kertaa tehdä selväksi että menisimme ensin miettimään hetkeksi. Lopulta ukko taipui ja johdatti meidät läheiseen eurooppalaishenkiseen kahvilaan liittymättä onneksi itse seuraan.

Huhhuh. Tässä kohdassa aikaa oli mennyt noin 30-45 min. Eikä ilmaista karttaa ollut käsissä edelleenkään.

Kahvia vedellessämme muutama kauppias (tai matkatoimiston agentteja, mistä sitä tietää…) alkoi rupattelemaan paikalliseen tapaan naapuripöydästä. Armaani tutkiessa mahdollisuuksiamme kartasta ja Planetista, porisin puheripulisempana äijien kanssa hetken. Kummatkin olivat alkukohteliaisuuksien jälkeen sitä mieltä että käytettävissä olevan ajan puitteissa kaikkein järkevin tapa matkustaa olisi edellisen matkatoimiston osamatkalle ehdottama auto ja kuski, jos halusi välttää suurimman ahdistuksen syntymisen intialaisilla asemilla ja hotelleissa kuitenkin nähden maata mahdollisimman paljon. Ja että Delhi kannattaisi jättää aika pieneen rooliin kerta kaikkiaan. Tässä kohdassa aloin olemaan samaa mieltä ensimmäisen kerran matkustusmuodon suhteen näin jälkikäteen ajatellen.

Noh, ukot palasivat kauppoihinsa ja jäimme pohtimaan tulevaisuuttamme. Maksoimme laskumme ja teimme lähtöä löytääksemme toisen valtion turistitoimiston hieman sivummalta CP:llä ja satuimme kysymään neuvoa kahvilan henkilökunnalta. Naapuripöydästä pompsahti nepalilainen nuorimies, joka nopein liikkein alkoi johdattaa meitä taas kerran yhtä turistitoimistoa kohti valitellen samalla kiirettään ja myöhästyvänsä…
Kaveri oli kohtelias ja ystävällinen ja vei meidät taas erään toimiston eteen, josta häipyi sitten kiireen vilkkaa tyttöystäväänsä tapaamaan. Tämäkään vaihtoehto ei ollut etsimämme, mutta ajattelimme kartan toivossa poiketa kuitenkin ovesta sisälle. Ja eikun taas konttoriin istumaan ja chaita/kahvia eteen.

United India Tours&Travels ja Mr. Ashok Kumar oli kauppamiesten aatelia edellisen myyntitykin tavoin ja useampi kotimainen yritys saisi ottaa hieman oppia tältä mieheltä kuinka asiakas puhutaan ystävällisen varmasti täydellisesti ympäri. Taas kerran samat aika- ja reittisuunnitelmat jne. ja sitten hitaasti, alligaattorin jatkuvasti kiristyvän purentaotteen tehokkuudella hän puhui pariskuntamme pyörryksiin auto/kuski-ajatuksen miellyttävyydestä suhteessa käytettävään aikaamme tarjoten sekä kelpo hintaa (26.600R kahdelta eli n 492€) että muitakin erittäin lupaavia lisäpalveluita kyyditsemisestä safareihin.
Vielä kun paketti sisälsi auton ja kuskin lisäksi verot, dieselit, pysäköinnit, vakuutukset, hotellit bed & breakfastilla, paritkin sightseeingit sekä vikana yön majoituksen, (oleilun guesthousissa lennon lähtöön asti) sekä kyydin kentälle (lento takaisin lähti 02:00, joten kamojen kanssa olisi joutunut muuten luuhaamaan paluupäivänä kaupungin pimenevässä illassa..) aloimme olemaan aika valmista tavaraa.
Toki mietiskelimme aihetta, teimme muutamat valelähdöt koko paikasta ja hieroimme diiliä parisen tuntia miettien samalla voiko kaveriin luottaa, mutta lopulta virallisen näköiset asiakirjat seinillä (oli ihan muste-leimat, juu), näkemämme suositukset (joo, joo.. niitä nyt voi kuka tahansa kirjoittaa) ja suurimpana naapurikopissa paluulentoaan odottelevan espanjalaismiehen suositukset firmasta (sain kysyttyä kahden kesken) päätimme kuin päätimmekin päätyä palvelutarjoajan tarjoukseen. Lupasimme maksaa 3/4 eteen ja loput palattuamme.
Paperisodan jälkeen saimme toimiston puolesta kyydin hotelli Ajantaan (36 Arakashan Rd. Ram Nagar, New Delhi), joka on käsitykseni mukaan aika monen turistin ensimmäinen valinta Delhiin saapuessaan. Ensi kerralla ehkä meidänkin. Ihan kiva, joskin aika meluisa ja hintansa väärti maksaen noin 25$/yö. Turistiorjentoitunutta perushommaa.

(Lonely Planet – page no 193
’Hotel ajanta gets generally good reviews, though some rooms are better than others.All rooms have bath with hot water, and deluxe rooms have TV and Phones. There is a restaurant,email and travel agency’

Rough Guide Book- Page No. 105
’Ajanta 36 Arakashan Road. Clean, well run hotel close to the Railway Station – One of the best in this area. Spacious en-suite rooms, some with broad balconies affording good views. Foreign exchange , Internet Cafe, reliable travel agency and good restaurant .’ )

Lötköttelimme tunnin verran punkillamme ja sitten auto haki meidät parin tunnin turistikierrokselle. Aika herraskaista.
Kuskimme ehdotti ensin käyntiä dlssblsstemppelissä (kaverin englannista ei tottumaton kielikorvani ihan aina saanut selvää), joka osoittautui paikalliseksi matkamuistomyymäläksi ja jonka jälkeen teimme aika selkeäsanaisen pyynnön päästä seuraavaa kohdetta kohden hyvinkin nopeasti. Myös kuskit saavat näköjään komissionsa viemällä turisteja matkan varrella tiettyihin liikkeisiin, ja sama ajattelumalli tuli vastaamme vielä useita kertoja matkan aikana.

Red Fort on eräs Delhin lukuisista nähtävyyksistä, johon suuntasimme. Linnoitus oli ensimmäinen useista pömpeleistä joihin matkallamme törmäsimme ja ilta-auringossa ihan kivan näköinen paikka punaisen eri sävyjen korostuessa oikein mukavalla tavalla. Emme päässeet autolla kovinkaan lähelle ja loppumatka sujui rikshalla noin kuusikymppisen ukon polkemana. Miesparka. Kaks valkoista valasta kyydissä.
Äijä jätti meidät Fortin portille ja paarustimme tekoviiksikauppiaat ohittaen sisälle etupihalle johon kauppiailla ei ollut asiaa. Nautiskelimme Intian illasta ensimmäistä kertaa vähän vapautuneimmissa tunnelmissa ja näppäilin kuvia minkä ehdin painuvassa valossa. Hetken pihamaata aistittuamme päätimme käväistä myös linnoituksessa sisällä, joka maksoi huikeat 50R/naamataulu /n2€ yht.) sisältäen hindinkielisen valoshow’n.
Paitsi että emme meinanneet lippujen hankkimisen jälkeen päästä yhtään mihinkään, kun siellä oli juuri se paikallisille EIKÄ länkkäreille suunnattu hindinkielinen sou ja että se ei nyt vaan käy ja kello on lähes sulkemisaika jne., totesi rakennusta vahtiva sotilas. Koetimme änkyttää haluavamme vain pari valokuvaa viidessä minuutissa, mutta ukko pysyi tiukkana. Miedosti pettyneinä jäimme hengailemaan kuitenkin linnoituksen edustalle valokuvaustarkoituksissa ja kuinka ollakaan, hetken päästä vähän isompinatsainen sotilas tuli ilmoittamaan että voisimmekin mennä sisälle.

Hiihtelimme kahden hiekkasäkkibunkkerin läpi turvatarkastukseen ja sieltä läpivalaisun läpi päästäksemme tuijottamaan… konekiväärin piippuun. Nämä poijat ne ottavat turva-asiat aika tosissaan. Suoraan edessä, täsmälleen ainoaa sisäänkäyntiporttia vastapäätä oli nimittäin strategisesti ihan täydellisesti sijoitettu bunkkeri ja siellä hiekkasäkkien keskellä olevalla soltulla ei tosiaan näyttänyt olevan räkäpäitä panosvyössään. Aika epätodellinen näky meikäläisittäin. Myöhemmin opimme armeijan pitäneen paikkaa tukikohtanaan aina viime päiviin saakka, ja paikan olevan muutenkin aika militanttia historiaa täynnä, joten innostumisen aseisiin ymmärtää sillä suunnalla.
Noh, pärtsäilimme alueella vielä puolisen tuntia jättäen valoshow’n väliin tällä kertaa ja päätimme sitten lähteä paluumatkalle.
Fillari-riksakuski oli uskollisesti odottanut paluutamme ja löysi meidät kuin ihmeen kaupalla noin kuuden miljoonan ihmisen keskeltä polkien meidät sitten luotettavin jaloin takaisin autollemme. Tippasimme ukon parhaamme mukaan. Kovassa on elannon hankkiminen täälläpäin.

Päivä oli ollut pitkä ja tapahtumarikas, joten päätimme vetäytyä tässä vaiheessa pikku hiljaa hotellin liepeille ja todeta kaupunkikuskille so-long. Käväisimme vielä matkan varrella kirjakaupassa kadun varressa tekemässä ensimmäiset kirjahankinnat ja tapasimme pikaisesti seuraavasta päivästä alkaen mukanamme matkustavan Rajin autoineen. Mukava, hiljaisenoloinen mies.

Hotellille päästyämme päätimme nälkäisinä lähteä vielä etsimään Lonely Planetin suositteleman ”Om”-ravintolan main basaarilta parin korttelin päässä, mutta valitettavasti mesta olikin remontissa. Hengailimme vielä hetken katukuvassa, ja ostimme muutamat iltakaljat kipsalta (kingfeesher, ei kingfisher vaikkakin etiketti olikin ihan samannäköinen…alkoholia…0%!) kunnes palasimme majapaikkaan ja tyydyimme loppujen lopuksi hotellin ravintolaan. Ihan kivaa, joskaan ei mitenkään päräyttävää ruokaa.

Day 3, 12.1.2007, Delhi
Aamusta olimme sitten tikkana pystyssä. Raj oli autoineen täsmällisesti paikalla ja heitti meidät matkatoimistolle. Mr. Kumarkin suvaitsi saapua viimein puolen tunnin odottelun jälkeen ja pääsimme lopulta tekemään loput paperit, maksamaan ennakon ja sitten matkaan kohti Jaipuria.

Noin näillä huitteilla Intian liikenne näytti todelliset kasvonsa ensimmäistä kertaa. Ihan älyttömän kaistalle tunkemisen lisäksi moottoritiellä saattaa kohdata mm seuraavia asioita: rekka, ihmislauma, vuohilauma, ihmislauma, kamelikärryt, ihmislauma, mopo, ihmislauma, riksa… Kaistojen käyttäminen on hyvinkin luovaa ja ”safe line driving” on paikallisessa lehdistössä paljonkin puhuttu asia, joskin käytännössä täysin toimimatonta. Kysyimme Rajilta kuinka ihmeessä hän säilyttää mielenmalttinsa moisessa kaaoksessa ja varsinkin lukuisissa liikenneympyröissä? Vastaus oli Intialaisen tyyni: ”Good horn, good brakes, good luck.”

Paikallisilla teillähän nimittäin ajetaan seuraavalla tavalla: Edellä ajavan takapuskuriin ajetaan kiinni, torvi painetaan pohjaan, torvea pidetään pohjassa, kunnes edellä ajava väistää ja sitten pyyhälletään ohi noin kolme rinnakkain ja töräytetään torvea lyhyesti kiitokseksi väistellen muita samaan väliin tunkevia samanaikaisesti ja mieluimmin samalla tavalla vastaantulevia kans.. Aika meteli. Ja jännää kans turvavöiden roikkuessa kyllä autossa niiden vastakappaleiden loistaessa poissaolollaan.
Liikenneympyröissä ja risteyksissä sekaan ajetaan torvi pohjassa ja todellakin vain toivotaan parasta. ”Sokeita pisteitä” olan yli ei hirveästi vilkuilla (joka ainakin kotimaisen motoristin pitää hengissä ja autoilijan kans) eikä siihen oikeastaan ole aikaakaan, koska eteen saattaa tulla äkkiä arvaamatta esim. skootteri, vuohilauma tms. täysin huolettomasti onneensa luottaen kuin practical shooting-radalla konsanaan.

Toinen silmille lyövä asia tässä kohdassa matkaa oli köyhyys. Ensimmäistä kertaa tajusi kuinka auki ihmiset ovat liikkuessamme Delhin laitakaupunkien halki. Pienet resupekkatyöt kävivät kerjäämässä lasin takana pieniä, puolikiloisia vauvoja sylissään lasiin koputellen ja nälkäänsä valittaen. Olimme jo alkumatkasta päättäneet olla antamatta kenellekään lanttiakaan, koska ainoa keskitetty apu näille ihmisille olisi punaisen ristin tms. avustusjärjestön kautta jolloin se menisi oikeaan asiaan. Sillä vaikka laittaisin joka ikisen tienaamani lantin paikkakunnan köyhille tästä päivästä kuolemaani saakka, jäisi edelleen monta miljoonaa ilman. En ole tuohesta, mutta tämä päätös oli aika pirun vaikea pitää ja sivuuttaa resupekat vain kovettamalla itsensä. Helvetin hankala paikka ja sai meidät aikamoisen yhteiskunnallisen ähkyn tilaan.
(Myöhemmin retken aikana, kun olimme tutustuneet Rajn kanssa paremmin kuulimme tosin, että moinen toiminta on myös aika organisoitua kerjäläistoimintaa jossa muutamaa pienokaista retuuttaa vuorotellen pikkutyttö tms. säälittävä olento, isän (tai vastaavat tiedot) keskittyen lähinnä juopottelemiseen. Jäseniä myös silvotaan ja poliopotilaita tms. värvätään vastaavan vaikutuksen aikaansaamiseksi.
Rajn tylyhkö kanta aiheeseen oli, että kaikilla on sama mahdollisuus tehdä oma onnensa. Tätä nyt kannattaa kaikkien miettiä omalta kantiltaan. Meistä länsimaalaisista tuskin kukaan tekee kuitenkaan juuri tällä hetkellä kaikkensa asiaa auttaakseen. Jeesustelijoita ja päivittelijöitähän kyllä aina riittää. Päätän köyhyyspoliittisen kannanottoni tässä kohdassa tähän. Tämä on kuitenkin matkakertomus, eikä sosiaalipoliittista proosaa).

Noin 17:00 olimme viimein Jaipurissa. Vaikka matkaa ei ollut kuin nelisensataa kilometriä, sen taittaminen kesti aika tavalla liikenteestä, tietöistä etc. johtuen. Ei uutta Intian auringon alla, siis.
Sivuutimme Amber Fortin matkallamme kaupunkiin ja niitänäitä paikallisesta kulttuurista ja mm. Rajastanilaisesta tanssista jutellen päädyimme hotellille. Tämä hotelli olikin sitten retken parasta antia. Paikallisen lennoston Wing Commander evp. (tittelit ovat aika kovassa kurssissa Intialaisessa yhteiskunnassa) omistama paikka oli erittäin siisti ja huone parvekkeella oli reissun ehdottomasti parasta antia. Tosi kiva paikka Umaid Mahal nimeltään. (http://www.umaidmahal.com/)
Hetken hämmästeltyämme prameaa huonettamme, lähdimme pikku saitsarille kaupungille. Muutaman hetken kaupunkivilinää ihmeteltyämme Rajin kauppamiesluonne paljastui hetkiseksi tässä kohdassa, ja hän oikeastaan vähän niin kuin ohjaili meidät taas kerran erääseen ravintolaan aikaisemmin puhumamme Rajahstanilaisen tanssin varjolla. Mesta oli täysin tyhjä henkilökuntaa lukuun ottamatta ja lievästi sanoen vaivautuneina silmäilimme ruokalistaa, joka oli hinnoiltaan lähes kaksin- ellei kolmikertainen aikaisempiin nähden. Myöhäisestä lounaasta johtuen kumpikaan meistä ei ollut erityisen nälkäinen tässä kohdassa ja päätimme venyä pariin kingfisheriin musikanttien viritellessä soittimiaan samalla salin nurkassa tanssijoiden sonnustautuessa asusteisiinsa etäämpänä.
Noh, niin kuin parin oluen vaikutuksesta yleensä käy, jumituimme paikkaan ja alkuhämmennyksen jälkeen seurasimme oheisohjelmaa vain kursorisesti lähinnä tähänastisista Intia-kokemuksistamme jutellen pitäen juomisen kuitenkin hyvinkin kohtuuden rajoissa. Ihan kivaa oli ja se tanssikin ihan taitavaa, myönnettäköön. Parin tunnin jälkeen saimme show’sta tarpeeksemme ja pyysimme noin kymmenen aikaan kyydin hotellille.

Rajn hyvästeltyämme luikimme hotellin suojaan kuin luokkaretkeläiset opettajaltaan. Tähän mennessä oli käynyt jo selväksi, että alkoholia ei sitten ostetakaan Intiassa ihan joka paikasta hotellinkin myydessä ”ei-oo”ta, mutta henkilökunta ymmärsi kuitenkin tuskamme ja avuliaasti neuvoi meidät läheiselle kiskalle kolmisen korttelin päähän, josta kulkurit nyt viimeinkin omatoimisesti iltaoluensa saisivat. Katuvalojen puuttuessa ja pimeyden turvin lähdimme kohti paratiisin kutsuja ja pääsimmekin peräti parin korttelin verran ennen kuin jo tutuksi tullut auto pyyhälsi ohitsemme ja josta Raj huuteli että mihin olimme menossa? Noh, tällä kertaa annoimme ystävällisin sanakääntein luokanvalvojallemme ns. pitkät ja kävimme kuin kävimmekin paikallisessa katu-alkossa ja palasimme vielä yhtenä kappaleena takaisinkin sekä oluiden että sipsien keralla. Aika urheaa, eikö? (syy Rajn huolenpitoon kyllä selvisi ja on tulossa tarinassa myöhemmin). Söimme hotellin ravintolassa jotain pientä hiukopalaa ja sitten
fleecet päällä ja pipot päässä istuskelimme suomalaiseen tyyliin väkisin parvekkeella vielä muutaman valssin verran.

Day 4, 13.1.2007, Jaipur
Kuten aiemmin olen monta kertaa todennut, asiat kestävät Intiassa vähän eri tavalla. Jos reissua on esim. vain 10 päivää Minkä tahansa sopiminen vie helposti kymmeniä minuutteja, ja pimeä tulee jo neljän-viiden aikaan ja sen jälkeen ei ole mitään näkemisen arvoista. Liikenne on pahinta näkemääni, ja kauppamiehet vievät päivittäistä aikaasi vaikka kuinka paljon. Ja_he_VIEVÄT_aikasi, vaikka olisit kuinka kovaluontoinen. Satunnaisen matkailijan kannattaakin miettiä tosi tarkkaan, miten aikansa varsinkin lyhyillä reissuilla käyttää, sillä muutaman rupiaan säästäminen saattaa merkitä ajallisesti useita tunteja päivässä valoisasta ajasta. Kestää. KAIKKI kestää.

Aamusta alkoi sitten turisti-osuus. Amber Fort on ollut useiden maharazojen paikkana vuosisatoja ja komea ilmestys olikin vuoren laella laaksoon katsellen. Perille pääsee joko kävelemällä tai sitten norsuilla nousten. Jätimme norsukyydin väliin tällä kerralla ja tyydyimme kuvaamaan otuksia, jotka olivat kyllä ihan mainion näköisiä veikkoja tallustaessaan kaikessa rauhassa vuoren laelle turistit selässään.
Kärsäkkäiden toiminta oli aiemmin ollut seis muutaman vuoden ajan, kun elinolot olivat olleet sen verran kuumat ja kurjat että yksi norsuista oli saanut raivokohtauksen ja tappanut autollaan vuorelle nousseen matkanjohtajan. Sittemmin vuorelle saa nousta vain norsuilla tai kävellen ja liuta eläinlääkäreitä sekä asiantuntijoita oli tutkinut toiminnan läpikotaisin. Nykyään ainoastaan vuorelle nousemisen voi matkustaa norsun selässä jonka jälkeen kärsäkaverilla on alasajon jälkeen tauko ennen seuraavaa rundia. Ihan järkeenkäypää ja varmaankin pitää elinkeinon taas toiminnassa myös eläinten kannalta järkevimmissä puitteissa.

Otimme oppaan, joka näytti jotakin muoviläystäkettä ja sanoi olevansa (taas kerran) ”goverment approved”. Hetken harkittuamme päätimme käyttää äijän palveluita hinnasta (100R olin kuulevinani vielä tässä kohdassa) huolimatta, sillä ”The Book” -kiksikin nimeämämme Lonely Planet suositteli mokoman palvelun käyttämistä mestan ollessa aika sokkeloinen ja suuri. Pärtsäilimme päivän palatsissa oppaan varsin hyvin kertomia historiallisia faktoja kuunnellen ja aikaa meni ihan tavattomasti taas kerran. Auringonpaiste ja leppoisa meno oli kuitenkin talven kylmettämille luille sen verran mukavaa, ettemme jaksaneet ihan kauheasti välittää mokomasta. Kierroksen jälkeen opas johdatti meidät aika yllättäen taas kerran johonkin käsityökeskukseen, josta sorruimme kuin sorruimmekin muutamiin matkamuistoihin. Juttelimme myös henkilökunnan kanssa hyvän tovin ja paikan pomomies esitteli auliisti laitoksen toimintaa. Paluumatkalla pistäydyimme vielä toisaalla hankkimassa ihan kivan käsintehdyn norsugrafiikan ja sen jälkeen etsimme Rajn käsiimme.

Erotessamme oppaasta, maksoimme loppujen lopuksi tässä vaiheessa uskomattoman hinnannousun tehneen ja tässä kohtaa pyydetyn 300R:n lisäksi peräti 400R (7,40€), joka on paikallisesti ajateltuna aika paljon rahaa! Ukko oli kuitenkin ollut ihan hyvä päivän mittaan ja tehnyt uutteran päivätyön kanssamme mielenkiintoisia yksityiskohtia -tosia tai keksittyjä- viljellen ja toisaalta kupatessamme käsityökeskuksessa hän myös uskollisesti odotti muutaman tunnin ihan varmasti menettäen samalla toisen potentiaalisen asiakkaan. Muutama kohtaamamme jenkkituristi oli nimittäin mm kadottanut oman huonon ja kalliin oppaansa kesken kierroksen, joten summa suhteessa hyötyyn ei kuitenkaan ollut meille kovin suuri. Raj tosin motkotti meille maksetusta hinnasta myöhemmin sanoen kelpo oppaan maksavan ainoastaan 100-150R, mutta kun jokaisella tapaamallamme ihmisellä tuntui olevan omat intressinsä turistien suhteen, niin oli aika tavattoman vaikeaa luottaa kenenkään suosituksiin tai sanomisiin. Turistia kuitenkin kusetetaan kaikkialla lähes aina, joskin taso vaihtelee pitkin palloa aika tavalla. (Nimin Milanossa 90€ kolmesta kassista pyykkiä maksanut. Meinasi tulla suomalais-italialainen painiottelu…) Ei jäänyt harmittamaan. Kiva reissu kerta kaikkiaan.

Olimme jo aiemmin huomanneet, että suomalainen ”ehkä” tarkoitti paikallisille ”joo”, eli olimme tällä kerralla vahingoista viisastuneina suunnitelleet etukäteen, ja päättäneet mennä ”Natraj”-nimiseen paikkaan lounaalle. Raj koetti hidastaa autoa muutaman muunkin paikan kohdalla jotakin mutisten, mutta tällä kertaa olimme päättäväisiä ja pääsimme kuin pääsimmekin haluamaamme paikkaan. Tämä taisi olla ainoa kerta kun sain koko reissulla lautaselleni vähän epäilyttävän paketin nimeltään ”vegetarian bomb”. Tämä Lonely Planetinkin suosittelema annos oli kuoreen leivottuja herkullisia asioita sisältäen aika tavalla mm- tuorejuustoa ja voita. Aterian loppupuolella laappasin kokin ilmeisimmin hieman kiireessä tekemästä annoksesta suurehkon köntin voi/tuorejuustosatsia kitusiini vain todetakseni syöväni lähes puhdasta ja ihan vähän klönttistä voita. Tappaa muuten aika kylläiseltä liiallisen halun syömiselle. Huh.

Maharadzan palatsi oli päivän viimeinen stoppi. Kiva, joskin päivän käveleminen alkoikin jo vähän painaa jäsenissä. Kun aiemmin valittelin köyhyyden kohtaamista, täällä tapaamamme nuoret opettajaharjoittelijat loivat kerralla luottamusta maan tulevaisuutta kohtaan. Olivat opintoretkellä jostakin toisista osista Intiaa. Pitkältä. Halusivat lyhyen jutustelun jälkeen myös ottaa valokuvan valkonaamojemme seurassa ja ujot tytötkin tulivat viereen päät häveliäästi painuksissa iloisesti hymyillen. Lupasimme lähettää muutaman kuvan lumisesta suomesta.

Päivän päätteeksi koettelin tinkimistaitojani vielä paikallisen muistikorttikauppiaan kanssa. Kaveri huuteli myyvänsä kameraani sopivaa 1GB Kingstonin CF-muistikorttia 1900R ohi kulkiessamme. Aikaisemmin Amber Fortilla oli paikalliskauppias huudellut 2500-2000R (46,30€-37,00€) ohi mentyämme, ja olin pitänyt mokomaa ihan liian kalliina.

Tämä oli lähtökohtaisesti ihan hyvän kuuloinen ja illan ollessa aika hiljainen koko paikassa päätin kokeilla onneani. Tässä kohdassa iltaa esitimme avovaimoni kanssa suomeksi teatteriesityksen, jonka nimi oli hyvä poliisi-paha poliisi, jossa itse
esitin taipuvaista ostopäätöksen tekijää avovaimoni ikään kuin naputtaessa tuotteen kalleutta.
Olimme jo aikaisemmalla kerralla kaupan ohi mentyämme päättäneet, että jos kortti lähtee1500R, (27,80€) niin tehdään kaupat. Olin siirtänyt jo aiemmin katseilta suojassa tasan 1500R rintataskuuni pikku esitystämme silmälläpitäen ja hommaa täydensi vielä avovaimoni laukussaan pitämä tyhjä kolikkokukkaro. Aloimme kaupanteon, ja hintahan alkoi tippua. Hommaa osaltaan joudutti se että ensimmäinen, hieman lähtökohtaisesti epäilyttävän näköinen kortti ei toiminut kamerassani lankaan ja tein luonnollisesti valelähdön tässä kohdassa koko liikkeestä. Toinen äkkiä löytynyt kortti toimi (myös moottoriperällä ja raw-muodossa, jolloin sillä on eniten toimintaa) ja tein parhaani esittäessäni kriittistä valokuvaajaa, joka oli menossa safarille tiikereitä kuvatakseen VAIN tämä kortti tallennusmedianaan… ja pölöpölö…1900-1800-1700-1600R…kauppiaan ihan vika hinta oli 1550, jossa kohdassa aloimme kaivamaan ns. lompakoitamme vain todetaksemme et oho…ei olekaan kuin tämä 1500R mukana.. Ukko totesi et ottaa seuraavalta turistilta paljon enemmän, joka sopi meille mainiosti ja kaupat viimein tuli. (Tarkastin juuri vertaa.fi:n jossa sama kortti on 36€ toimitettuna, et JOS toi nyt on oikea Kingston eikä piraatti, niin hommahan perhana kannatti).

Paluumatkalla otimme vielä kuvat Hava Mahalista (Tuulten palatsi), joka oli varsin eriskummallisen näköinen paikka nököttäessään keskellä kuivunutta järveä ja painelimme sitten hotellille. Illan pimennyttyä kävisimme vielä jo tutuksi tulleella kiskalla, jossa paikallisyrittäjät tervehtivät meitä kuin vanhoja tuttuja. Paikallinen kaverikin hetken katukuvasta poikkeavia hahmoja tutkittuaan huuteli rikshastaan että ”Tourist?” johon vastasin ”et eiku syntynyt täällä…” valkoinen naamani yössä kuun lailla hohtaen. Ei uskonut.

Day 5, 14.1.2007, Ranthambhore
Jo aamusta lähdimme käärimään kansallispuistoa ja tiikerisafaria kohti. Vaikka matkaa ei ollut paljon, se taittamiseen meni taas aika lailla aikaa. Ensimmäistä kertaa aloimme olla oikeasti landella, ja sinappiviljelmien lipuessa ikkunoiden ohi kaupunkien häly ja hermostuneisuus alkoi kummasti jäämään taakse. Tiestö huononi joka hetki ja aikamoisessa rytkytyksessä taitoimme taivalta. Noin puolimatkassa Raj löysi jonkinnäköisen yhdistetyn rekkakorjaamo-kahvila-maatila-tyyppisen ratkaisun, jossa nautimme raikastavat chait tien poskessa. Paikalliset olivat turisteista uteliaan kiinnostuneita ja eivät pistäneet pahakseen kun näppäilin alueella muutamia kuvia ihmisistä luvan ensin kysyttyäni. Mukavaa porukkaa, vaikka yhteistä kieltä ei liiemmälti ollutkaan. Poislähteissämme tosin avovaimoni lipuminen autoon sai aikaan muutamia vihellyksiä, mutta muuten pysähdys oli oikein miellyttävä pieni tunnelmapala kansan keskellä usean ”popemobiilissa” istutun päivän jälkeen. Resort Tiger Safari oli paikkakunnan paras mid-range hotelli Lonely Planetin (the BOOKin mukaan), joskin varustelultaan aika vaatimatointa luokkaa huoneen ollessa jo saapuessa huomattavan kylmä. Intiassa vallinnut kylmä rintama oli vaikuttanut täälläkin ja huoneet, josta periaatteessa oli suora näkö- ja ilmayhteys pihalle eivät eristeillä paljoa juhlineet. Hrr.
Henkilökunta oli erittäin asiallista ja koostui lähinnä nuorista miehistä jotka kovasti touhuten pitivät taloa käynnissä. Omistaja kertoikin jossakin välissä kunnon kapitalistin sanoin palkkaavansa vain nuoria poikia, jotka jaksavat tehdä paljon töitä ja valittavat vähän. Vähän ryppyisen oloisia kavereita nämä olivatkin nuoresta iästään huolimatta. Tippaus-meno oli myös mukavasti hoidettu respassa olevan tippikupin muodossa, johon asiakkaiden sopi jättää lähtiessään sopivaksi katsomansa summa. Ihan kiva meininki, niin ei tarvinnut joka käänteessä olla käsi kupeella.
Söimme kattoterassilla vähän palaa auringonpaisteessa ja paikallinen keittiö osoittautui aivan loistavaksi varsin kohtuullisin hinnoin. Toisella kertaa satuimme näkemään eräällä turistilla myös oluen edessään ja vaikka millään listalla kuohujuomaa ei näkynytkään, sitä sai tiskin alta tilattua. Loistava paikka siis.
Välittömästi asettauduttuamme varasimme safarin aamuksi. Keikat lähtivät 06:00 ja 14:00. Alueella on noin 1300m2 kilometriä tilaa tiikerien reviirien ollessa laajahkoja ja se on jaettu kuuteen eri zoneen, johon kulloiseenkin lasketaan riistanvartijan toimesta vain 6 varsin matalakäyntistä ajoneuvoa kerrallaan. Valittavina oli joko ns. canter, joka oli suurehko avokuormuri vetäen noin 20 hlöä kerrallaan tai kuuden hengen jeeppi. Jeepit olivat buukatessamme jo täynnä seuraavalle päivälle, mutta jätimme kuitenkin varauksen sisään. Ja aamusta tietenkin, herätyksen tapahtuessa 04:30 ja aamiaiselle 05:00. Lomalla! Yök.
Opimme myöhemmin vielä että todennäköisyys tiikerin näkemiselle tässä Intian todennäköisemmässä tiikerinkohtauspaikassa on vain noin 10 % luokkaa, joten satumainen tuurimme varmaan tulisi avuksemme tälläkin kerralla. Yksikään turisti ei paikallisten tietojen mukaan ole toistaiseksi joutunut syödyksi alueella (tiikereiden vähät välittäen moisista saaliista). Toistaiseksi.

Perusrutiinit hoidettuamme ajattelimme kävellä luonnonpuiston portille, joka kartasta katsoen oli noin puolen kilsan päässä majapaikastamme. Paitsi että olikin viiden kilsan päässä, kun mokoma ei meinannutkaan millään tulla vastaan ja karttaa uudestaan tarkasteltuamme.. Pikku mittakaavavirhe, jonka kyllä onneksi huomasimme aika ajoissa. Noh, otimme homman reippailun kannalta ja digailimme kävellessämme flooraa ja faunaa. Paikalliset tuijottelivat jalankulkijoita uteliaina ja viehättävä avovaimoni sai taas muutamat ”I love you” -huudot osakseen ohimenevistä menopeleistä. Parhaita kohtaamisia olivat lapset, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä joka puolella ja vilkuttaen huusivat ”bye” joka kerran juostessaan ohi. Fiksuimmat tajusivat näyttää vielä etusormea ja peukaloa vastakkain hangaten ”et anna fyffeä” samalla iloisesti nauraen mitenkään kauhean tosissaan pummaamatta. Pistäydyttyämme luonnonpuiston portilla sijaitsevassa luontokeskuksessa naukkaamassa pullot pepsiä ja parit papukaijakuvat, sekä torjuttuamme noin kuuden miljoonan kauppiaan tarjoukset matkan varrella palailimme hotelliin. Koska matka oli ollut pitkä ja valoa oli vielä jäljellä, kurkkua kuivasi
jo aika tavalla ja päätimme samalla vauhdilla käydä tietä toiseen suuntaan kylillä.

Internetpaikka oli kiinni omistajan mölistessä yläkerran ikkunastaan jotakin, mutta sen kulman takana, vähän valtaväylältä sivussa näkyi tuttu kyltti. ”Bar”. Kansainvälisinä tyyppeinä ja tämänkaltaisen salakielen ymmärtävinä suunnistimme Edeniä kohti, ja aikamme ovella emmittyämme kurkistin sisään. Paikalla oli ehkä kahdeksan tyyppiä. Aika pienikokoisia. Noh, ajattelin, maalla on yleensä leppoisa meno ja astuimme sisään.
Paikka oli sinisävyisellä värillä maalattu suorakaiteen muotoinen halli, jossa oli baaritiskin takana olevassa kaapissa ehkä kolme viinapulloa muuten kaapiston ammottaessa tyhjyyttään. Tiskin oikealla puolella oli jääkaappi, josta kyyppari onki muutaman kingfisherin jostain kaapin perältä. Pullonavaajankin hän pummasi kaveriltaan kuohuttaen tiskille aimo lammikon. Äkkisilmäyksellä kaikki muut paikassa joivat kolaa ja avovaimoni sukupuoli valkoisten naamojemme lisäksi vasta hiljaisuutta aiheuttavaa olikin koko ryhmän tuijottaessa aivan sumeilematta tiskillä tapahtuvaa jännitysnäytelmää. Ihan kuin cowboyt länkkärissä saluunan ovista astuttuaan.

Noh, istuimme sievästi ja siveästi vähän etäämmälle ja jonkin ajan kuluttua porukka väsyi suomenkielen kuuntelemiseen kun emme kiinnittäneet heihin mitään huomioita ja alkoi taas huolehtia omista asioistaan. Kaljat juotuamme ja kansainvälisen rauhansopimuksen pitäessä poistuimme kuitenkin aika nopeasti paikasta heti ensimmäisten jälkeen.

Raj sai myöhemmin aika hepulin kerrottuani tapahtumasta ja sanoi vaikka hakevansa olutta meille hotellihuoneeseen saakka, jos oikein janotti. Tämä oli hartaalta hindulta aika paljon luvattu ja hössötyksen syykin selvisi matkan kestäessä. Juuri pari päivää aiemmin Agran kaupungissa oli nimittäin kadonnut muutama japanilainen turisti lähdettyään omin päin hortoilemaan pitkin kyliä ja turistitoimisto oli tietenkin huolissaan maineestaan ja näin ollen myös Raj oli huolissaan turvallisuudestamme vähän liiankin kanssa. Mielestämme tässä kohdassa tehtiin kylläkin kärpäsestä härkänen, koska olimme kuitenkin aika pienessä paikassa emmekä kaupungissa ja varsin leppoisissa tunnelmissa. Pakoreitti oli avoinna, näimme koko salin koko ajan, kumpikin on ollut ikänsä yöelämässä eri kaupungeissa, – ja seurueissa, pullot avattiin silmiemme alla ja kummankaan arvostelukyvyssä moisissa tilanteissa ei ole mitään vikaa. Noh, tiedä noista sitten.

Day 6, 15.1.2007, Ranthambhore
Yöllä oli ihan vietävän kylmä. Nukuimme toisiimme kääriytyneinä noin neljän vaatekerroksen- ja huovan alla silti palellen kuunnellen samalla läheistä, varsin metelöivää junarataa sekä noin puolta tusinaa raivohullua koiraa, jotka ulvoivat jossakin lähellä.
Aamiaisen jälkeen painelimme respaan odottelemaan kyytiä. Muitakin varsin hiljaisia turisteja kömpi silmät sirrillään tiikerijahtiin ja törmäsimme myös suomalaiseen nuoreenpariin samoissa aikeissa. Pariskunnan ukko oli menossa onneaan koittamaan jo toista kertaa.
Onni oli ollut puolellamme, ja saimme kuin saimmekin jeepin, jolla pääsi canteria selkeästi pahempiin/parempiin paikkoihin alueella. Istuimme kyytiin ja mukaan tuli lisäksemme vielä brittipariskunta häämatkallaan, hollantilainen maankiertäjä, joka oli ollut jo kolme kuukautta pitkin Intiaa sekä alun perin ukrainalaista syntyperää oleva Sanfranciscolainen jenkki, joka istuskeli kanssamme jeepin takaosassa ja oli tullut maaseudulle rauhoittumaan kierreltyään pitkin Rahjastanin osavaltiota jo aika tovin. Mukavaa sakkia.
Totta kai olin ruuvannut kameraan pitkän putken kiinni ja tarkastanut akut, lataustilan ja muistikortit noin sataan kertaan vaihtaen myös herkkyyden ISO1600ksi tiikereiden tavatessa loikoilla puiden alla varsin hämärissä paikoissa turisteista sen kummemmin välittämättä.
Valmiina kuin lukkari johonkin, siis.

Aamu oli vielä täysin pimeä ja toivoin hartaasti ettemme kohtaisi juuri nyt yhtään mitään pitkän putken syödessä kaiken valovoiman kamerasta, emmekä kohdanneetkaan, paitsi tiikerin….jäljen. Saakeli. Moisesta herätyksestä selvittyämme väijyimme sisseinä puskien alustoja näkyvyyden ollessa hyvä heti omalle alueelle päästyämme. Viimein paikalliset sambar (peuran sukuinen) ja chikara (antiloopin sukulainen) olivat jo yllätyksen arvoisia helpotuksia kaikelle odottamiselle ja sain edes muutamat luontokuvat. Näitä tiikerin pääravintoja osui useampikin linssin eteen, mutta oikeastaan kaikki eksoottisemmat, kuten hyeenat, leopardit, laiskiaiset jne. valitettavasti loistivat poissaolollaan. Linnustoa on alueella noin 300 lajia, mutta koska maasto oli silmälleni outoa, en oikein osunut mokomiin liikkeessä muutamia papukaijoja lukuun ottamatta.
Noin kolmen tunnin pärtsäilyn jälkeen oli todettava tosiseikat. Ei tiikeriä vaikka puskassa pyöriminen kivaa olikin. Jäljittäjämmekin tuntui olevan muiden meidän alueellamme pyörivien autojen pomomies ja uutterasti kävi polkuja, joenpohjia ja juottopaikkoja ahkerasti läpi. Huono säkä. Oppaamme olivat suorastaan pahoillaan huonosta tuuristamme monta kertaa anteeksipyydellen. Paluumatkalla pienen lohdun toi vielä näkemämme alligaattori, mutta sekin oli sen verran kaukana että kunnon kuvan saaminen jäi haaveeksi.

Hotelliin palattuamme iskikin sitten armoton tiikerikateus. Kolmosalueella pyörineet tyypit olivat osuneet pentueeseen ja saaneet ihan kelpo materiaaliakin mokomista. Kärventykööt helvetin tulessa.

Otimme kostoksi tirsat, ja päätimme vierailla iltapäivällä hieman levättyämme puiston alueella sijaitsevassa, 1000-luvulla rakennetussa linnoituksessa. Raj lupasi lähteä mukaan, koska paikka on hinduille erityisen tärkeä. Tämä Ranthanbhore Fort oli kuin olisi astunut Indiana Jonesin lavasteisiin. Aivan huikea paikka. Linnoituksen sisäpiha oli historioitsijoiden sulkema, mutta vierailimme laajalla piha-alueella alkuun sekä Shivan että Ganeshin temppeleissä joista jälkimmäinen on siitä erikoinen paikka että niitä on Intiassa vain muutama. Tämä joka puolella hindulaisessa uskossa suosittu norsujumala saa päivittäin lukuisia hääkutsuja (Ganesh kutsutaan häihin ensimmäisenä) ja rahaa matkustaakseen häitä kunnioittamaan. Valtaosa paikalla pyörivästä ihmismäärästä olivatkin pyhiinvaeltajia, jotka kävivät kukin vuorollaan saamassa papilta riitin temppelissä jotakin mutisten. Varsin harras paikka. Kyselin varovasti Rajlta eri merkityksiä, joita hän auliisti koetti valottaa uskontoaan koskien länsijuntille, mutta tietomäärä oli sen verran valtaisa, että aika suuri osa meni valitettavasti ohi.
Paikassa oli apinoita ihan tavattomasti ja Ganeshin temppelistä ne kävivät ovelina tyyppeinä varastamassa uhrattavaa ruokaa heti silmän välttäessä vain joutuakseen kepein ja huudoin pois ajetuksi nopein liikkein makupala käsissään. Myös aaseja tuntui pyörivän alueella tavallista enemmän ja avovaimoni seurasikin jonkin aikaa kahden riemullista laukkaa pitkin rinteitä.
Kävimme poispäin mennessä myös mantratemppelissä, jossa saimme kaikki papilta siunauksen vuohenmaidon, otsatäplän ja käsinauhan kera. Rajn opastaessa, osasimme tehdä riitin mitenkuten oikein ja jätimme temppeliin pienen summan rahaa papin käytettäväksi riitin lopuksi.

Joko saamaamme vuohenmaitotippaan oli sekoitettuna jotakin ovelaa (tuskin nyt sentään) tai sitten vain yksinkertaisesti paikan atmosfääri sai kyllä aika lailla valtaansa jossakin näillä paikkeilla. En mitenkään pystynyt kävelemään alueella miettimättä menneitä sukupolvia ja varsin hengellistä ilmapiiriä joka on alueella vaikuttanut jo aika saakelin kauan ihmisten elämään ja varmasti tulee vaikuttamaan samalla tavalla vielä kauan. Erittäin ajatuksia herättävä paikka, jonka fiilis on aika vaikeasti kuvailtavissa.
Hiljaisina tyyppeinä kävelimme pikku hiljaa autolle.

Hotellilla tapasimme vielä aamuryhmämme rippeet, jotka olivat kuin olivatkin iltapäiväsafarille uudestaan lähettyään onnistuneet näkemään tiikerin, mutta tässä vaiheessa aihe ei enää harmittanut meitä ollessamme ainakin Ganeshin suojeluksessa. Suosittelimme varsinkin tuoreelle nuorelleparille temppelissä vierailemista.
Nautimme hotellilla vielä noin kuuden ruokalajin mahti-illallisen viimeisen luonnonpuistopäivän kunniaksi ja painuimme aika samperin uupuneina nukkumaan. Loppulaskuksi tuli kahden päivän ruokien ja juomien osalta noin 1200R joka oli ehdottoman halpaa hommaa (23€ sisältäen 4 mahti-ateriaa, olutta, vettä etc.!).

Day 7, 16.1.2007, Agra
Aamulla pakkasimme sitten kamat kasaan ja jätimme edelleen vilusta hytisevän hotellin taaksemme suunnaten kohti Fatehburgh Sikrin aavekaupunkia ja Agraa. Vaikka matka ei taaskaan ollut maantieteellisesti pitkä, meni sen suorittamiseen aika tavalla aikaa. Melkoisen rynkytyksen keskellä koetimme torkkua parhaan kykymme mukaan reissun käydessä niskaan jo aika tavalla. Iltapäivällä aavekaupunki alkoikin siintää näkökentässä. Aiemmin tapaamamme hollantilainen Dennis oli varoittanut etukäteen tämän olevan paska paikka kaupustelijoiden tullessa todella aggressiivisesti iholle ja yleensä varsin tyynenä pysyttelevä Rajkin pyysi heti hidastettuamme kaupunkinopeuksiin lukitsemaan ovet vaikuttaen erittäin huolestuneelta. Ymmärsimme aika nopeasti miksi, kun lauma pikkupoikia lähes heittäytyi konepellille turistiauton nähtyään. Eikä mitenkään ystävällisesti. Autosta nouseminen täällä oli kaupungin portille päästyämme ihan oma taiteenlajinsa ja välittömästi ainakin neljä opasehdokasta, pari kerjäläistä sekä muutama kaupustelija oli hihassa kiinni. Tällä kerralla Rajn neuvoihin luottaen varoimme visusti luottamasta keneenkään, varsinkin kun paikasta liikkuu ainoastaan historiallista hajatietoa ja paikalliset oppaat saattavat keksiä ihan omasta päästään mitä tahansa tarinoita saadakseen turistien rahat kierroksesta. Toinen täällä varottavat olivat paikalliset ilolinnut, jotka kuulemma korujen kaupittelun varjolla kääntävät huomiosi toisaalle ja vievät aika näppärin liikkein samanaikaisesti kaiken näkyvän irtaimen. Ostimme liput aika nopein liikkein ja sivuutimme kuudennentoista ulkona olevan opasehdokkaan paeten aavekaupungin suojiin.
Tässä kohdassa rauhaa kesti noin 150 metriä. Väsytti, v-tutti, kameran etsimessä näkyi roska, joka ei millään meinannut lähteä pois peililtä varovaisesta puhaltelusta huolimatta ja pienen ukon liimautuessa matkaamme sisälle päästyämme selittäen olevansa opettaja ja daabadaabajotakindaaba…alkoi mennä ns. hermo. Kumpikaan ei jaksanut enää yhtään helvetin pömpeliä, kauppiasta, kerjäläistä tai Intiaa. Äijän jatkuva pölpöttäminen korvan juuressa otti aivoon ja vaikka kolmisen kertaa totesimme jo aika kovin sanoin ettemme maksa moisesta yhtään mitään, ukko roikkui sitkeästi mukana vaan. Loppujen lopuksi jätimme sinänsä kauniin kaupungin aika kursorisen läpikäynnin tilaan miettien samalla että kuinkakohan paljon enemmän turisteja Intia saisi, jos varsin villiä meininkiä saisi edes jotenkin aisoihin koko bisneksen ampuessa tällä hetkellä itseään jalkaan kontrolloimattomuudellaan? Tuskin kuitenkaan meidän elinaikanamme. Selitimme menevämme autolle ja äijän oman onnensa nojaan jättäen ja keveitä harhautusliikkeitä käyttäen saimme kuin saimmekin olla hetken aikaa täysin rauhassa kenenkään häiritsemättä vain toisistamme ja arkkitehtonisista ratkaisuista nauttien. Parkkipaikalla vielä vartijan häädettyä kerjäläiset kepillä huitoen auton äärestä alkoi voimakkaammin ja voimakkaammin tuntumaan siltä, että tämä kohta Intiasta oli erittäin nähty tämän elämän osalta. Rajkin tuntui aika helpottuneelta päästessään jatkamaan matkaa ja avautui sen verran pois päin ajellessamme että on ihan samalla tavalla ulkopuolinen siinä osassa Intiaa (ja siten yhtä lailla mahdollisen uhrin asemassa) kun kyyditsemänsä turistitkin. Ei tullut kyllä tätä kohtaa ihan kauhean ikävä.

Saavuimme aika lyhyen ajon jälkeen viimein Agraan ja majoituimme hotelliin, joka oli siisti, mutta homeelta haiseva 70-lukulainen mörskä nimeltään Ganga Ratan. Vaikka kello oli vielä aika vähän, vapautimme Rajn tehtävistään tältä päivältä ja tämä aika punasilmäisenä katosi paikalta nopein liikkein. Taisi keikka vähän painaa jo sielläkin. Pötköttelimme hotellihuoneessa kaikessa rauhassa matkaväsymystä pois, kävimme suihkussa ja hotellin ravintolassa syömässä. Henkilökunta oli kuin jostakin menneiden brittiläisvaikutteisten siirtomaa-aikojen kulisseista tyylikkyydessään ja ruoka oli varsin kohtuulista, joskin koko makuskaala alkoi tökkiä jo pahemman kerran. Onneksi kiltit mursuviikset hoitivat naapurikiskasta vielä oluttakin uupuneiden länsituristien riemuksi kun oikein katsoimme vetoavasti silmiin, vaikka valittelivat homman laittomuutta viran puolesta. Tippasimme taas kerran kiitokseksi parhaamme mukaan. (ateria täällä yhteensä 800R eli 15€ kahdelta).
Sammuimme hotellihuoneeseen aika aikaisessa vaiheessa vain herätäksemme keskellä yötä äärimmäisen kovaäänisiin katubileisiin. Paikkakunnalla oli useat häät menossa (hinduhäät kestävät 3 päivää) ja meininki kartsalla sen mukaista megafoneineen, kiimaisen haitarin kuuloisine soittimineen ja rumpuineen. Mekkala loppui aikanaan ja saimme lopultakin nukuttua edes vähän.

Day 8, 17.1.2007, Agra
Aamulla olimme liikkeellä jo kahdeksan aikaan kohti Taj Mahalia. Tämä eräs maailman kuvatuimpia kohteita on…vaikuttava. Eipä siitä sen enempää ja jätän yksityiskohdat parisuhteemme huomaan.
Aistittuamme tunnelmaa parin tunnin verran kaikessa rauhassa kerrankin ilman kaupustelijoita, kävimme myös Agra Fortin ohi ulkopuolelta ja tsekkasimme myös Baby Tajn toisella puolella Agraa halkovaa jokea. Samalta suunnalta pääsi myös Taj Mahalin taakse, josta avautuikin ihan mukavat näkymät varsin tutun aiheen selkäpuolelle. Valitettavasti vain erittäin rankkaan vastavaloon, joten kuvat jäivät lähinnä mielikuviksi.
Söimme lounasta vielä ”Only”ssä jossa pääsi pitkästä aikaa ulos istumaan. Lounaan jälkeen päätimme Intialaisen ruoan riittävän vähäksi aikaa ja syödä illalla pizzaa, hampurilaisia, torakoita tai mitä tahansa muuta löytämäämme.
Pistimme Rajn taas aika aikaisessa vaiheessa päivää pitkin tietä jo aika kyllästyneinä nähtävyyksiin ja koetimme löytää jotain cafélta tai mitä tahansa muuta oleskelupaikkaa kuin hotellihuone, jossa voisi hengailla, tarkastella katunäkymiä ja kirjoittaa kortteja ihan kaikessa rauhassa. Ilmeisesti ajatus ei ole paikallisille tuttu, sillä vaikka yhdellä sun toisella mestalla oli terassi, ei yhdessäkään ollut pöytiä, tuoleja tai asiakkaita. Lainasimme loppujen lopuksi hotellista pari muovituolia ja istuimme parkkiksella kirjoittamassa kortit pois päiväjärjestyksestä. Outoa, mutta edes auringossa.

Etsimme myös internet-paikan ja kuin sattuman kaupalla osuimme läheisen mattokauppiaan pakeille. Tämä episodi vaatii ehdottomasti maininnan.
Mr. Adil Khan on tapaamani miehen nimi. Aina välillä näköjään tielle osuu ihmisiä, jotka jättävät jälkiä pienessä ajassa ja tämä harras muslimi on ehdottomasti yksi niistä. Ensin matoista hetken juteltuamme olin aistivinani, ettei tämä mies olekaan ihan tavallinen tallaaja. Ja oikein meni. Todella lyhyessä ajassa tämä todella karismaattinen ukko jutteli erittäin viisaita elämästä, uskoista, sodasta ja rauhasta aivan noinniinkuin ohimennen odotellessani avovaimoani netin äärestä. Kyykyssä paikallisen tapaan istuen kuuntelin täysin lumoutuneena kun kaveri pisteli menemään tanakkaa tavaraa hengästyttävällä vauhdilla loistavasti lennossa itsensä koko ajan perustellen. Paransi kuvaani muslimeista sotaisina kavereina aika tavalla pasifismin huokuessa ihan joka lauseesta. Aivan uskomaton, tietotaitoaan kohtaan nöyrä ja lämmin persoona ja todistaa aiemman näkemykseni siitä, että karismaa näköjään joko on tai ei ole. Se ei yksinkertaisesti ole opittavissa. Totesimme kaverille salaam alaikum ja poistuimme takavasemmalle mitään netistä maksamatta. (mughai_carpet@yahoo.com).

Tämä pienen rauhoittavan hetken jälkeen Intia meni kaoottisuudessaan taas hetkeksi yli. Ylenpalttinen kaaos vain sai vallan ja vetäydyimme taas hotellihuoneeseen hetkeksi pakoon maailman pahuutta torkkuen, lukien, BBC-worldiä katsellen ja voimia keräten. Päivän päätteeksi kävimme vielä paikallisessa pizzahutissa ottamassa länsimaalaisruiskeen ja huonon eurobiitin ja ”It´s like that”-tyyppisten renkutuksien soitua noin tunnin verran olimme taas valmiit kohtaamaan mitä tahansa vastaamme tulisikaan. Vielä kun lasku tuli pöytään värikynillä väritettynä ja käsin kirjoitetun saatteen kera, olimme taas valmiita vaikka mihin. Tuskin saat suomessa missään moista palvelua. 750R (13€ kahdelta) sisältäen alkupalat ja kolme kingfisheriä.
Pistäydyimme vielä kulmakiskalla (jotka ovat aina auki) ja vetäydyimme yöpuulle.

Paitsi että…

jo aiemmin päivällä kuuntelimme aika suuren joukon häävierasjoukon sikhejä majoittuvan samalle käytävälle. No eikös sitten keskellä yötä tämä koko jengi pamahda sisään. Sellaiset asiat kun hiljaa puhuminen, lasten nukkumaanmenoaika- tai kuri tai muut, tähän rinnastettavat asiat olivat myös tälle joukolle täysin outoja. Ai saakeli että otti koteloon ja mennä puhisin pitkin huonetta aika kauan aina välillä käytävässä myrkyllisiä silmäyksiä joukkoon luoden. Vielä kun hotellihenkilökunta sekoili soittamalla ovikelloamme noin neljä kertaa ja puhelinta kerran, olimme aamulla todella lyhyiden yöunien jälkeen aika saakelin kiukkuista sakkia kummatkin. Itse purin alahuultani tsekatessamme ulos kiukkuni jo laantuessa, mutta armaani, tuo kosmopoliittien Merkurius ruoski menemään palautelomakkeelle verbaalisen täyslaidallisen ensin vanhemman hotellivirkailijan läsnä ollessa, joka pakeni puhelimen suojiin kasvot säilyttääkseen ja ojentaen sitten lappusen tämän nuoremmalle kollegalle joka erehtyi jäämään paikalle. Vaikka sielläpäin ollaankin aika huonoja ottamaan negatiivista palautetta vastaan, tämä meni ainakin perille huutokirjaimin. Ai saakeli että olin siipastani ylpeä! Hyvä tyttö!

Day 9, 18.1.2007, Delhi
Otimme laiskan lähdön aamulla ja aika hiljaisina tyttöinä ja poikina reissasimme takaisin Delhiin matkatoimiston järjestämään guesthousiin. Tämä osoittautuikin ihan kelpo paikaksi aika keskeneräisestä julkisivustaan huolimatta sijaiten parin korttelin päässä Patel Nagarin metroasemasta. Jätimme Rajlle jäähyväiset ja vaikka kuskeja ei tarvitsisikaan noin periaatteellisesti tipata, perustimme hänelle rahaston maaseudulla asuvan perheensä viemiseksi Taj Mahaliin jonakin päivänä. Koetimme pitää summan kohtuullisena, tietäen miehen kuukausipalkan olevan noin 4000R (75€) ja jätimme hänelle tippiä samassa suhteessa 500R, sekä 100R muista hänen omaehtoisesti maksamista kuluistaan ja vielä 4 taalaa lapsille hänen mennessään maaliskuussa seuraavan kerran kotiin. Vaatimattomana kaverina hän otti paikalliseen tapaan rahat pienin liikkein vastaan ja poistui tangenttiin. Hyvä, yritteliäs, lempeä ja viisas mies, joka osoittautui varsin arvokkaaksi tuttavuudeksi matkan kestäessä.
Namaste ja rauha kanssasi.

Pikku hetken lorvailtuamme, päätimme painella vielä kaupungille. Hakeuduimme paikalliselle metroasemalle, josta seikkailimme CP:lle varmaankin turvallisimmalla ja puhtaimmalla metrolla jossa olen missään käynyt. 18R kahdelta/suunta (0,34€) vuorovälien ollessa todella tiukat. Viitoitus oli hindin lisäksi myös englanniksi ja oikeat suunnatkin selvisivät pikku ihmettelyn jälkeen. Ihme että laitetta markkinoidaan toistaiseksi kaikissa turisteille suunnatuissa medioissa aika huonosti liikkumisen ollessa ehdottomasti sujuvinta tämän matkan aikana. Olimme tasan ainoat valkonaamat koko laitteessa ja asemillakin taisimme nähdä vain yhden länkkärin lisäksemme.

Suoritimme pakollisia shoppailuita ja McDonald’sissa käynnin jälkeen kävimme mm FabIndiassa (kotijuttuja), Bookwormissa kirjaostoksilla, sekä basaarissa joka oli kuin Helsingin shop Tetuan olisi levittäytynyt maan alle usean korttelin alueelle. En vain saakeli vieköön uskaltanut kuvata siellä. Harmi.
Pimenevä Delhi asetti oman jännittävän moodinsa palatessamme paikallisittain Malmia muistuttavalle alueelle guesthousiin, mutta minkäänlaista vaaran tunnetta ei tullut paluumatkalla vastaan. Hyvä tsäkä tai rauhallinen kaupunki. Ku ei tiedä niin ei pelota.

Mokomasta rauhoittuneena päätimme pistäytyä vielä paikallisella snägärillä päivän päätteeksi. Tämä osoitteessa 68, South Patel Nagarissa sijaitseva Punjabi-tyylinen Chawla Chicken tarjoili muutamalla muovituolilla ja pöydällä varustettuna voimakasta curryä ja muitakin herkkuja varsin kohtuulliseen hintaan metrokiskojen alapuolella kadun varressa kulkukoirien pyöriessä jaloissa makupaloja kärttäen. Paikan asiakaskunnassa oli aika hurja vaihtuvuus, joten tämäkin osaltaan rohkaisi kokeilemaan katukeittiön herkkuja. Vaikka hurjia tyyppejä olemmekin, jätimme edelleen liharuoat syömättä tyytyen paikallisiin vegeherkkuihin ja mm.
tandoori aluun 60R (1,10€) ja vegetarian mushroom tikkaan 50R (0,93€). Oikein hyvää ja rasvaista. Voita. Nam.
Pakollisten kohteliaisuuksien jälkeen henkilökunnan kanssa kävimme vielä paikallisessa Alkossa ostamassa muutamat kingfisherit ja painelimme sitten guesthousiin unten maille.

Day 10, 19–20.1.2007, Delhi-Helsinki
Pitkästä aikaa hyvin nukutun yön jälkeen pääsimme aamusta matkatoimiston järjestämällä kyydillä hoitamaan jälkeenjääneet paperit ja rahasuoritteet pois päiväjärjestyksestä. Mr. Kumar ei ollut oikein vastaanottavainen nitistessämme varsinkin Agran Ganga Ratanin meiningeistä ja sivuutti aiheen aika olkapäitä kohauttamalla. Jälkimarkkinoinnissa on näköjään vielä vähän tekemistä, koska aihe otti oikeasti aivoon.
Uudesta vapaudestamme ilman kuskeja tai opasehdokkaita jätimme viimeiset saitsarit käyttämättä, ja pummasimme sen sijaan kyydin illaksi guesthousille kahdeksan aikaan mennessämme konetta odottamaan. (Joka siis lähti 02:00).

Painelimme kahta kättä heittäen kaupungille ja kävimme ensin muutaman tunnin kävellen Delhin keskeisimpiä kauppa- ja nähtävyyspaikkoja läpi. Reittimme kulki aika näppärästi myös erittäin eksklusiivisen The Imperial- hotellin taitse ja päätimme rohkeina tyyppeinä käydä kokeilemassa onneamme, josko saisimme siirtomaahenkiset gintonicit ennen kun henkilökunta heittäisi pummilta haisevat persoonamme pihalle. Homma itse asiassa onnistui erittäin onnistuneesti henkilökunnan ensin kysyttyä että asummeko paikassa ja kuultuaan kieltävän vastauksen ohjasivat meidät baariin, jossa muitakin persaukisia länkkäreitä oli drinkkejään imemässä. Hieno meininki ja ihan mahtavan ystävällinen henkilökunta ilman minkään valtakunnan kyräilyä tai tuhahtelua roposiamme kohtaan! Gintonic ja olut 1320R (25€), mutta totisesti kannatti ja paikallinen hotelliemäntä esitteli vielä auliisti näkyviä tiloja kertoillen niistä niitänäitä samalla pahoitellen että käytäntö oli hotellissa ei-asuville nykyään näin …kankea. No ei ollut.
Joskus lompakon salliessa saattaisi tietysti olla aika kunkkua viettää paikassa edes vuorokauden hinnan ollessa noin 250$/yö…
Muutama ammatikseen lentävä jenkkipilotti kertoi naapuripöydästä asuvansa itsekin muualla, mutta kertoivat että heidän asiakkaansa piti paikasta kovin paljon. Asiakas tulikin hetkisen päästä paikalle lähtöä tehden ollen teho-osastostakin tuttu Anthony Edwards perheineen.
En kuvannut 😀

Haaveilut haaveiltuamme kävelimme vielä läheiseen observatorioon tappamaan aikaa ja istumaan auringonpaisteeseen. Paikka oli itse asiassa mielenkiintoisempi kuin osasin kuvitellakaan ja läiskin vielä muutamia ruutuja alueelta. Pari tuntia nurtsilla istuskeltuamme kirjoja lukien, lähdimme vastahakoisesti kohti keskustaa ja uhkaavasti lähestyvää mutta väistämätöntä paluuta kotimaahan. Pistäydyttyämme vielä muutamissa liikkeissä, palasimme turistitoimistoon odottelemaan viimeisiä palveluksia heidän puoleltaan. Kaverit heittivät meidät autorikshawilla guesthousille ja siellä kulutimme odotusaikamme tappamalla aikaa samassa osoitteessa reissunsa välipäivää viettävän saksalaispariskunnan kanssa. Mukavia tyyppejä Hampurista häämatkallaan.
Kävimme myös vielä kerran snagarilla hankkimassa viimeisen mahdollisuuden vatsataudille.

Airport pick-up saapui ajallaan ja jätimme hyvästit United Indian Tours&Travelsin palveluille lopullisesti.

Day 10, 19–20.1.2007, Kentällä
Delhin kentällä meinasi vielä tulla viimeinen vinoilu vastaan.
Ensinnäkin kentälle päästäkseen tarvitsee olla lippukopio käsillä ja jonottaa turvatarkastuksen läpi passit näyttäen päästäkseen edes alueelle sisään. Sitten tulee muistaa oma-ehtoisesti käyttää matkatavarat läpivalaisulaitteen läpi, jonka jälkeen paketti sinetöidään. Sitten tulee edetä check-inniin, jossa tuhat muutakin turistia odottaa vuoroaan ja huomata ottaa immigrationia varten täyttölomake samalla ja täyttää se oikein.
Tämän jälkeen pitää edetä immgrationiin, jossa jonotetaan ja saadaan leimoja erilaisiin papereihin taas kerran. Tästä ns. kauppa-alueelle päästyä finskin asuun sonnustautunut Intialainen viittoi nopeasti etenemään turvatarkastukseen kentän ollessa kuulemma tukkoinen tähän aikaan. Kysyimme että onko toisella puolella vielä ostosmahdollisuutta jne. matkalukemisen ja sen kaltaisten asioiden hankkimista varten ynnä tupakointitilaa ja kaveri sanoi että ”onon”. (Ei muuten ollut kuin Pasilan asemalla nököttävän pystycafeen näköispainos ilman tupakointimahdollisuutta, joka sai seurueemme aika möksälleen 50 % sti. Pitkä lento kuitenkin edessä).
Niin, etenimme siis turvatarkastukseen, jossa läpivalaisun jälkeen natsatyyppi kyseli että ”badge?”. Ja mä että häh? Kävi ilmi, että ennen viimeistä tsekkiä gatelle, käsimatkatavaroissa tulisi olla lentoyhtiön nimilappu johon nämä läpivalaisijat löisivät leiman että ok. Muovinen, repussa kiinni oleva nimikyltti ei kelvannut. Mukava puoli oli vain siinä, että missään ei moisesta ollut mitään tiedonantoa ja takaisinpäin ei turvatarkastuksen jälkeen enää päässyt. Ai jumalauta!
Noh, paikallisviranomaisilta aikani tivatuttuani joku suostui viimein sanomaan että lentohenkilökunnalta saattaisi löytyä moisia, kunhan saapuvat paikalle. Viimein finskin siniasuiset enkelit saapuvatkin turvatarkastuksesta läpi ja sain kuin sainkin pummattua eräältä stuertilta ko. badgen jonka jälkeen sain taas kerran uuden paikallisen natsatyypin kiinni, joka kirjoitti nimeni badgeen ja viimein läpivalaisi reppuni. Vasta tämän jälkeen pääsimme jonottamaan gatelle, jossa laukkujen badgessa oleva leima vielä kerran tarkastettiin ennen lopullista koneeseen siirtymistä.
7 tiskiä, lukuisia leimoja ja aika paljon epämääräisyyttä ennen kuin olet koneessa. Olisikohan tehokkuusajattelun mahdollista saapua tähän osaa Intiaa aika vietävän äkkiä?

Epilogi: Huomaan lähinnä irvistelleeni matkan pulmia tässä kirjoituksessa, mutta epäilen, että ne ovat kuitenkin mielenkiintoisinta aihepiiriä ensimmäistä kertaa sinnepäin matkalle lähtevälle. Ei kannata käsittää väärin: matkasta jäi kaiken kaikkiaan hyvä maku, ja se jätti sen verran nälkäiseksi Intiaa kohtaan että jonakin päivänä lähden varmasti uudestaan. Myös avovaimoni on ollut rasituksista huolimatta matkaan tyytyväinen.

Maa on ihan perhanan moninainen, ja saimme aikaiseksi vain pintaraapaisun. Joku taisi kirjoittaakin, että Intia on kuin erittäin runsas hedelmäkakku, josta saa vain pikku palasia, tai jotakin siihen suuntaan. Pitää täysin paikkansa ajatuksena, vaikka siteeraankin lausetta nyt kurjasti. Köyhän ja rikkaan välinen kuilu on ihan saakelin jyrkkä ja konkretisoituu katukuvassa joka puolella. Esim. The Imperialista ulos astuttuamme ensimmäiset kerjäläiset olivat noin sadan metrin sisällä. Meillä menee kuitenkin täällä lintukodossamme ihan hyvin.

Länsimaiseen -tai ainakin suomalaiseen naiskäsitykseen maa saattaa olla aika vahvan itsetunnon omaavan paikka. Paikalliset naiset pukeutuvat erittäin peitetysti varsinkin maaseudulla luoden herkimmillään katseensa maahan turistiauton tunnistaessaan miesten tuijottaessa häpeilemättä kohti. Näimme matkamme aikana yhdet paljaat sääret polvesta alaspäin lämpötilan ollessa yli 22c, joka oli eroottisin näky viikon sisällä. Myös näkemämme miehet turisteja myöden olivat poikkeuksetta pitkissä punteissa lämpötilasta riippumatta.
Etelän rantakohteissa on varmaankin vapaampaa menoa.
Rohkeaa asustetta käyttävä länkkäri saattaa siis saada osakseen viheltelyä tai peräti käpälöintiä varsinkin yksinäisenä naisena matkustaessaan, kun avovaimonikin varsin pitkähihainen – ja lahkeinen look käänsi päät ihan joka puolella. Eikä mitenkään mairittelevalla tavalla, josta olisi voinut uroksena kukkoilla. Tätäkään ei sovi käsittää väärin tai antaa sen estää mahdollisia matkasuunnitelmia siihen suuntaan: paikka nyt sattuu vain olemaan miesten maailma, jossa ihmiset ovat kuitenkin pääpiirteittäin aivan valloittavan ystävällisiä ja vipittömän uteliaita valkonaamaisista matkalaisista. Joka puolella turistiin suhtauduttiin jopa vähän ylihuolehtivasti kysyen yleensä poikkeuksetta mitä me pidimme heidän maastaan?

Jos huonoja puolia noin herkistelemisen kannalta luettelee, niin minkäänlaista kädestäpitämisiä, herkistelyä tai pussailua ei katsota kauhean hyvällä Intialaisessa kulttuurissa ja naisten kuvaamisesta saattaa saada erään kuulemani tarinan mukaan maaseudulla turpaansa. Nämä ontuvat sanat häämatkalaisille ja kuvaamista harrastaville vielä viimeisenä varoituksena kerrottakoon.

Käy itse kokemassa, koska se on varmaankin taas ihan toisenlainen tarina.
Namaste. Anttoni.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: