No sattuihan sitten niin, että…
Koneinsinööri A:n pyysi viime kesänä Euroopan turuilla (1.7.2005 alkava artikkeli samaisessa blogissa) seikkailleen ryhmämme luokseen Kouvolan tienoille enduroviikonlopun viettoon.
Koska koko touhu on täysin outoa ja tuon mainion mieheen puheet tavattoman haastavia paskahousuisuutemme ja nopeutemme suhteen moisessa lajissa, otimme uskollisen Kaptahin kanssa japanialaisella perheautoratkaisulla suunnan kohti tuntematonta eräänä hyisenä aamuna.

Perillä odottelivatkin sitten Navigaattori I, tyyppi T, sekä koneinssi A KTM 625 SMC:n sekä 250 endurohusqvarnan kanssa, jotka toljottelivat keskelle järven jäätä väsättyä spooria.

Eikun ajokamitsut päälle ja kokeilemaan. Ai perkamarallaa, että ihminen osaakin olla jäykkä ja hidas. Koko talven ajamattomuus yhdistettynä täydelliseen paskajäykkyyteen uuden välineen selässä EI ollut SE tapa opetella tätä lajia. Pyörä tuntui menevän urassa ihan miten sattui.

Pari kierrosta heitettyäni kävi selväksi pari asiaa: 1) se joka väittää endurolla ajamisen olevan kevyttä koneen viedessä, voi ihan vapaasti kokeilla kuinka kevyttä moinen touhu on vaikkapa vain kymmenen minuutin ajan ennen kuin avaa kitusensa moiseen pulinaan ja 2) ne jotka osaavat oikeasti ajaa moista meininkiä, ajavat aika tavalla kovempaa kuin minä.
En ole koskaan ollut mikään raketti näiden muutaman moottoripyöräilyvuoteni aikana ja arvostan elämää sinänsä yhtenä kappaleena, joten olen tavannut pitää nopeuteni kurissa. Koska lumi ympärillä oli täällä paksua ja pehmeää, päätin koittaa ajaa kuin luupää tällä kertaa kalustoa kuitenkaan rikkomatta. Kerrankin vapaus töheltää oikein kunnolla ilman lippojen pelkoa!

Tällä kertaa oli vain todettava että moiset eloonjäämismekanismit ovat aika paljon syvemmällä kuin luulinkaan ja ne eivät paranna kierrosaikoja pätkääkään! Vaikka menin mutkaan mielestäni jotakin viittä miljoonaa, oli aina sellainen tuntu, että jotenkin jarrutin liian aikaisin (näin on, totesivat kaverit), liian pitkään (mm-m), ja hätiköin taas suoraan päästyäni kaasun kanssa (jolloin perä heitti pois uralta ja kallisarvoisia sekunteja taas tuhrautui). Listaa saa jatkaa toki, jos laji on tuttu…

Päivä hupeni vuorotellen ajaen kovin nopeasti ja pimeän tultua oli aika perinteiselle moottoripyöräspekuloinnille, mahtavalle illalliselle sekä saunalle. Jo aikaisemmin oli tullut selväksi, että insinöörin alkuperäinen kutsu sisälsi myös kisaoption ja niinpä vain muutaman saunakaljan siivittämänä painelimme aika lailla aikaisin nukkmaan ollaksemme jokainen sunnuntaina teräkunnossa.

Aamulla sitten varsin miesaamiaisen jälkeen alkoivat ensin lämmittelykierrokset ja sitten lähtögridin mukainen kisa.
Kaikkia joivat kaikkia vastaan, kummallakin pyörällä ja voitosta sai aina pisteen.

Kisa sisälsi lukuisia hienoja (ja kohdallani myös huonoja) yksityiskohtia, mutta niiden toistaminen tässä menisi vain selittelyn puolelle.

Sunnuntaiset pikkupäitsit päättyivät järjestykseen
1) Kaptah (hieman jopa yllättäen)
2) Navigaattori I
3) Koneinsinööri A
4) minä
5) tyyppi T (joka pisti muille varsin urhesti kampoihin ottaen huomioon että ajoi kaksipyöräisiä suunnilleen ensimmäistä kertaa elämässään. Johtikin muutamaa erää jonkin aikaa…).

Joka tapauksessa long story short: Kivaa. Ihan perhanan kivaa. Saisikohan jossakin kohdassa hankittua vaikka vain pappamallisen enduron talliin? Ja peräkärryn. Ja auton…
Kuvia tapahtumasta tulossa tähän artikkeliin myöhemmin.
Erittäin suuri kiitos järjästäneelle taholle! Kläpy kläpy!


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.