Kävin sitten hiihtämässä.
Homma on ollut vireillä jo parisen vuotta, kun noihin mähinätyyppisiin harrastuksiin ei meinaa ehtiä millään ja keskikeho paisuu päivä päivältä kunnoitettavampiin mittoihin.
Kesäks kondikseen 2009, siis ja intissä opitut ja edellisen kerran kokeillut hiihtotaidot kunniaan.

Noh, ystävättäreni kaverilta sain sukset jo jonkin aikaa sitten, mutta monot ja sauvat loistivat poissaolollaan. Eikun aamuna eräänä vapaapäivän kunniaksi sukset kantoon ja sporttidivariin monokaupoille. Muutamien vaiheiden jälkeen sopivat löytyivät ja kotia kohti voidekaupan kautta.

Erilaisten real-tv tuotantojen ansiosta kaapista löytyi metri goretexiä ja sopiva pipo, joten hiihtoasu oli kokolailla siinä. Aika vauhdikkaan näköistä.
Laappasin pohjiin pitoteippiä pomomiehen ohjeiden mukaisesti ja luikastetta jäljellejääviin osuuksiin. Parit koeponnistukset pihamaalla naapureiden kauhuksi ja eikun kohti läheistä latuverkkoa.

Löntystelin mukamas rinta rottingilla kohti ladun alkua ja kävelin kahden pikkutytön ohi, jotka olivat matkalla ilmeisesti kotehinsa läheiseltä koululta moderneja suksipakettejaan kantaen. Ohittaessani toinen kuiskasi toiselle varsin kovaäänisesti: ”Kato, tollaset vanhat siteet”. Kiihdytin askeleitani ja poistuin metsän suojaan piiloon.

Sinänsä ansiokas Ånas, joka Presso-lehdessä testaa mitä kummallisempia harrasteita mitä rajuimmilla tavoilla on nynny.
MIKÄÄN ei ole niin rankkaa kuin hiihtäminen. Jo kahdenkymmenen metrin jälkeen kävi selväksi, että sinänsä upeat lahjoitussukseni olivat aivan liian löysät. Pitoteippi piti kyllä potkun aikana, mutta sivakoiden velttoudesta johtuen luiston aikana tapahtui…ei mitään. Joten kuten pikku lenkin hiihdettyäni tarkastin kuluneen ajan. 15 minuuttia. TÄH? Ja aivan puhki.
Vetäsin henkeä, ja päätin vaihtaa taktiikkaa. Hitaasti hyvä tulee, sanoo vanha kansa. Nyt sujuikin jo paremmin, mutta luisto oli aivan onneton edelleen. Lisäksi karkeahko lumi häivytti pitoteipin pikku hiljaa, ja huonon luiston lisäksi sukset alkoivat myös lipsua. Ihan joka kohtaa poltti. Vituttikin vähän, kun vähintään eläkeikäiset luisteluhiihtjät kiisivät ohitseni varsin vaivattoman oloisesti.

Ohi kävelevä koirankuljettaja virnisteli aivan avoimesti nääntyneelle hahmolleni kiivetessäni toista kertaa ainakin kuusi kilometriä pitkää ylämäkeä toista kertaa kiroillen. Ei koskaan enää, jumalauta. Vähäinenkin hapeottokykyni oli poistunut ilmeisimmin lomaselle ja surkastuneista rintalihaksieni jämistä löytyi ainostaan ”eioota”.

Lopulta viimeiset alamäet ja mutkan takaa ilmestyi odotettu lenkin pää. Aikaa meni 34 minuuttia. Huhhuh.

Räittyäni maahan aivojen kokoisia klimppejä hetken, päätin sittenkin olla ehkä kuolematta ja nappasin sukset kantoon kotisuihkua kohden.
Ens viikolla uudestaan. Kivaahan tuo oli. Kai.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.